A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
2009 nro 1 (96)
ISSN 0356-0791 (Painettu)

Matias Reinhold Europaeuksen ja Catharina Dannenbergin vihkisormus
250 vuoden takaa, vuodelta 1759
valokuva Pertti Äyräpää

SISÄLLYS

Esimiehen palsta
Tuomas M.S. Lehtonen
Matias Reinhold Europaeuksen vaimon Catharina Dannenbergin vanhemmat ja sisarukset
Antti Voipio
Opintomatkani Saksaan 1939 maailmansodan kynnyksellä. Muistoja 70 vuoden takaa
Pirkko Voipio
Opiskelijaelämää Pekingissä
Anna-Kaisa Vuorinen
Opiskelijaelämää Hongkongissa
Paula Pankakoski
Miä oon Kotkast – Muistoja 50-luvun Kotkasta, Pedakookei, kerberoksii ja muita opettajii – kuten Bertha Äyräpää
Riitta Karasvirta
A. J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry:n toimintakertomus 1.1. – 31.12.2008
Kuvagalleria: Tekla ja Anton Valtavuon lapset
Kuvagalleria: Tekla ja Anton Valtavuon kultahäät Taipalsaaren Käkelässä 1926

A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry
Sukusanomat 2009 nro 1 (96)
ISSN 0356-0791 (Painettu)

Esimies:
Tuomas M. S. Lehtonen

Toimitus:
Antti Voipio,
Riitta Karasvirta
Kaija Rasilo,
Kari Rytkönen,
Kirsti Salminen

Esimiehen palsta

Sukuyhdistyksemme pitkäaikainen keskeinen vaikuttaja ja useaan otteeseen esimiehenä toiminut Jorma Rytkönen pohdiskeli lehtemme viime numerossa. ”miltä näyttää sukuyhdistyksemme tulevaisuus”. Kysymys on syytä esittää aina silloin tällöin yhdistystoiminnassa ja tietysti kaikkien muidenkin instituutioiden piirissä: miksi järjestämme sukukokouksia, valitsemme yhdistykselle luottamuselimiä, julkaisemme lehteä ja pidämme yllä www-sivustoa?

Sukuyhdistyksiä syntyy monelle eri tavalla. Meidän yhdistyksemme oli – kuten Jorma Rytkönen kertoo – serkusten hanke. Sukupiiri tunsi vielä toisensa ilmankin yhdistyksen apua, mutta yhdistystä kaivattiin, että tietoisuus omista juurista säilyisi ja välittyisi eteenpäin.

Perustajasukupolvi edusti isovanhempieni sukupolvea. Ilman sukuyhdistystä ja oman sukuhaarani innostusta olisin tuskin tietoinen moniaalle levinneestä suvustamme. Todennäköisesti osaisin jäljittää itseni Liperin rovasti A. J. Europaeukseen, mutta suvun monet haarat, sen eri vaiheet menneisyydessä ja nykyisyydessä olisivat varmasti minulle tietymättömissä.

Ilkka Malmberg kirjoitti sukulaisuudesta ja polveutumisesta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä toukokuussa 2009. Hän pohti kiinnostavalla tavalla sukutietoisuuden suhdetta maanomistamiseen ja esivanhempien sosiaaliseen asemaan. On varmasti totta, että talolliset ja papisto puhumattakaan aatelisista ovat välittäneet tietoisuutta omasta polveutumisestaan, vaikka emme enää elä säätyjen ja maanomistuksen jäsentämässä maailmassa. Sosiaalisella asemalla tai ainakin sosiaalisilla mahdollisuuksilla on taipumus siirtyä sukupolvelta toiselle, vaikka jäykkä säätyhierarkia on menneisyyttä. Malmberg ja hänen haastattelemansa Katriina Järvinen ja Laura Kolbe pohtivat sotien jälkeisen ajan ja erityisesti 1960- ja 70luvun suurta ”luokkaretkeä”, jolloin suuret ikäluokat saivat yhteiskunnan modernisoitumisen ja koulutusjärjestelmän laajenemisen yhteydessä poikkeuksellisen avarat etenemismahdollisuudet. Monet ovat uumoilleet, että laajan sosiaalisen liikkuvuuden aika olisi ohi ja suomalainen yhteiskunta olisi uudestaan sulkeutumassa ja yhteiskunnalliset asemat periytyisivät sukujen aseman mukaisesti.

Malmberg tarkasteli sukuja 1800-luvun lopulta nykypäivään. Hänen perspektiivinsä sisälsi kolmesta viiteen sukupolveen. Hiukan pidempi sukupolvien sarja tuo esiin hiukan toisenlaisen näkymän: sukupolvesta toiseen tapahtuu nousua ja laskua. Samalla nousun strategia ja taktiikka vaihtelevat. Ammatin tai omaisuuden periminen, mahdollisuus koulutukseen, suuret murrokset ja instituutiot kuten armeijat ja muut valtion organisaatiot, kirkko, kauppahuoneet ja yritykset sekä tietysti avioituminen liikuttelevat ihmisiä yhteiskunnan portaalta toiselle. Europaeukset nousivat historiallisiin lähteisiin 1600- ja 1700-luvun pappiskoulutuksen väyliä, he olivat kahden kolmen sukupolven ajan alempaa itäsuomalaista papistoa, kunnes Venäjän valtakunta alkoi avata heille mahdollisuuksia Vanhassa Suomessa, Venäjällä ja sitten Ruotsilta vallatussa Suomen suuriruhtinaskunnassa. A. J. Europaeuksen molemmat avioliitot olivat varmasti rakkausavioliittoja, mutta samalla ne noudattivat ajalle ominaista sosiaalisen nousun strategiaa. Malli toistui osittain käänteisesti seuraavassa sukupolvessa, kun osa lapsista hakeutui naimisiin fennomaanisen idealismin innoittamana sosiaalisesti ”alemmas”. Suvun sosiaalinen historia on hyvin monimuotoinen eikä se missään vaiheessa ole ollut staattinen.

Tietoisuus omasta suvusta voi toimia monella tavalla. Voimme pönkittää sillä itsetuntoamme tai saada syvyyttä identiteettiimme. Se voi myös avata meille näköaloja oman maamme ja yhteiskuntamme historiaan, sosiaaliseen liikkuvuuteen, ihanteisiin ja niiden sortumiseen. Sukulaisuus on yksi mahdollinen tapa jäsentää inhimillistä todellisuutta ja omaa paikkaa siinä. Sukuylpeyden sijaan se voi synnyttää monipuolista ymmärrystä siitä, miten elämämme rakentuu.

Tässä numerossa katsahdamme sekä sukumme menneisyyteen että nykyisyyteen ja tulevaan. Antti Voipio valottaa tietoja A. J. Europaeuksen esivanhemmista Dannenbergeista, jotka ilmaantuvat lähteisiin 1700luvun alun suurina murrosvuosina. Ruotsin suurvaltakausi murtui Suuren Pohjan sodan melskeissä, jonka aikana myös Ruotsin ja sen itäisen osan Suomen yhteiskunnassa tapahtui perustava mullistus. Sota ja suuren armeijan luominen tempasivat ihmisiä juuriltaan, hävitys loi tilaa maantieteellisesti tai sosiaalisesti liikkuvalle väestölle. Elämme tänäänkin ”luovan tuhon” keskellä, vaikka hävitys ja kärsimys eivät olekaan verrattavissa isonvihan aikaan. Mittakaava on uusi, koska murros tapahtuu kaikkialla samaan aikaan ja tulevaisuutta koskevat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja ekologiset haasteet ovat entistä monimutkaisempia, vaikeampia hallita ja muutokset usein nopeampia. Voi olla, että näemme myös globaaleja sosiaalisia murroksia. Nuori nouseva sukupolvi tulee toimimaan olennaisesti toisenlaisessa maailmassa kuin aivan äskettäin toimittiin. A. J. Europaeus, hänen setänsä, serkkunsa ja pikkuserkkunsa levittäytyivät laajan Venäjän valtakunnan eri osiin ja eri portaille. Nykyinen sukupolvi näyttää tekevän saman globaalisti. On siis syytä tutustua myös nuorempiin jäseniimme – ja samalla rakentaa uutta yhteyttä suvun piiriin.

On meistä kiinni, tarjoaako oma sukuyhdistyksemme mielekkään ja vetovoimaisen ympäristön tutustua toisiimme ja sen kautta suomalaiseen yhteiskuntahistoriaan ja globaaliin tulevaisuuteen.

Tuomas M. S. Lehtonen

”Isänmaan puolesta”. Nuorta nousevaa sukupolvea sukukokouksessa Haapavedellä 1978. Toimitus tunnisti seuraavat: vasemmalta: Anni ja Eeva Rytkönen, oikealla Piritta Voipio

Mathias Reinhold Europaeuksen vaimon Catharina Dannenbergin vanhemmat ja sisarukset

Muisto 250 vuoden takaa: Mathias Reinhold Europaeuksen ja Catharina Dannenbergin vihkisormus

Sukusanomien etusivua on koristanut vuosikymmeniä sormuksen kuva. Siinä näkyy kirjaimet M.R.E.C-D ja päivämäärä 29 Jun.1759. Sormus on esivanhempiemme Mathias Reinhold Europaeuksen ja Catharina Dannenbergin vihkisormus. Melkein päivälleen 250 vuotta sitten, kesäkuun 29 päivänä 1759 vihittiin Mathias Reinhold Europaeus ja Catharina Dannenberg Hiitolan kirkossa. Häät vietettiin Pietarin ja Paavalin päivänä Venäjään kuuluvassa Suomen osassa noudatetun juliaanisen kalenterin mukaan. Sukuyhdistyksemme kantaisä Anders Josef Europaeus on heidän pojanpoikansa.

Catharina Dannenbergin vanhemmista ja perheestä ei ole tähän asti ollut ei tarkempaa tietoa. Catharina kuoli Parikkalassa 7.11.1807 ja iäksi merkittiin: 73 v. Syntymävuodeksi voidaan päätellä 1733-34. Toivo Valtavuon artikkelissa Sukusanomissa kesäkuussa 1959 (nro 31-32) kerrottiin:

”Matias Reinhold tuli Parikkalan kappalaiseksi 1746 ja yleni kirkkoherraksi 1750. Catarina oli hänen toinen puolisonsa. Ensimmäinen oli Anna Grisilia Neiglick, naapuripitäjän Kurkijoen kirkkoherran tytär. Ei Matias Reinholdin tarvinnut toistakaan puolisoa kaukaa hakea. Catarina löytyi toisesta naapuripitäjästä Hiitolasta, jossa hän asui kirkkoherra Deutschin luona, ilmeisesti rouvan (Christina Sophia o.s. Dannenberg) lähisukulaisena. Catarinan vanhempia ei ole saatu selville. Hän (samoin rouva Deutsch) saattaa kuulua siihen saksalaiseen Dannenberg-sukuun, jonka kantaisä Jakob Dannenberg, "soittoniekka Brandenburgista", asettui Viipuriin 1600-luvun puolimaissa. ”

Sukututkija Ritva Jurvanen osui Sukusanomiemme nettisivuille etsiessään omien esi-isiensä Ithimaeussuvun yhteyttä Dannenberg-sukuun. Hän oli havainnut, että Hiitolan pappilassa on kuollut eräs Christina Ithimaea 29.11.1775. Samalla hän oli pannut merkille, että seurakunnan kirkkoherra Johan Deutsch meni toiseen avioonsa Christina Sofia Dannenbergin kanssa 1744 ja että Catharina Dannenberg vihittiin samassa seurakunnassa Mathias Reinhold Europaeuksen kanssa 1759. Hänen yhteydenotostaan ja keräämistään tiedoista aukeni Hiitolan pappilan kautta yhteys Catharina Dannenbergin vanhempiin.

Hiitolan kastettujen kummiluetteloihin ilmestyy Neiti (jungfru) Dannenberg ensimmäisen kerran 3.3.1744. Seuraavassa merkinnässä etunimi tarkentuu Stina Sophiaksi. Samana keväänä luettelossa esiintyy myös Madame Anna Maria Dannenberg. Kesällä selviää syy naisväen Hiitolaan tulolle. Heinäkuun 7. päivänä 1744 neiti Christina Sophia Dannenberg ja Hiitolan kirkkoherra Johan Deutsch vihitään avioliittoon. Vuoden lopulla 22.12.1744 kummiluettelossa esiintyy ensimmäisen kerran Madame Christina Ithimaea, joka osoittautuu kirkkoherra Deutschin uudeksi anopiksi, Christina Sophia ja Catharina Dannenbergin äidiksi. Viimein 11.12.1748 kastetodistajaksi on merkitty myös Jungfrun Catharina Damb., sukunimi tarkentuu seuraavilla kerroilla Dannenbergiksi. Tässä on nyt meillä esiäitimme, joka on päässyt kummiksi 15 vuotta täytettyään.

Christina Ithimaean tytärten isäksi sopiva Dannenberg löytyy Rantasalmelta. Hän on nimeltään Nils Dannenberg ja ammatiltaan torvensoittaja, trumpettare.

Dannenbergeja Rantasalmen kirkonkirjoissa (HisKi):
Kastettujen luettelosta:

Syntynyt Kastettu Kylä Talo Isä Äiti Lapsi
11.8.1727 27.8.1727 Cupialansalmi Trumpettar Nils Damberg Christina Ithimea Nils
10.7.1729 13.7.1729 Tornionniemi Trump: Nils Danberg Christina Ithimäa Elisabet
25.1.1733 25.1.1733 Randasahlo Trump: Niels Dannenberg Christ: Ithimäa Catharina

Haudattujen luettelosta:

Ikä

Kuollut Haudattu Kylä Talo Henkilö Kuolinsyy vv kk vko pv
10.3.1728 Cupiala son Hans Henrich 4 6
omainen: Trumpetar Nils Dannenborg

10.3.1728 Cupiala Nils 6
omainen: Trumpetar Nils Dannenborg

25.6.1811 29.6.1811 Osikonmäki ea. Lisa Damberg åld.bräckl. 82
omainen: Klock. Johan Philippaeus

Vihittyjen luettelosta:

Vihitty Kylä Talo Mies Vaimo Kylä Talo
11.10.1739 Sämingi Gabriel Malberg jfr. Anna Maria Danberg (?) Kyrckieby
19.9.1751 Kyrckioby Klåck: Johan Philipa'us trumpettare d:
Elisab: Danberg Kyrckioby (som brudg:)

Näistä tiedoista näkyy, että tutkijan pitää olla tarkkana. Dannenberg nimi esiintyy hyvin erinäköisissä muodoissa. Ainakin nimimuotoja Dannenbergh, Danneberg, Dannenborg, Dammenberg, Danberg, Damberg ja Tamberg on löytynyt.

Mikä oli trumpettare Nils Dannenberg miehiään?

Torvensoittaja oli sotilasammatti, komppanian aliupseerikuntaan kuuluva virka. Työ vastasi nykyajan viestiupseerin tehtäviä. Torvella annettiin merkkiäänet komppanialle, joka niiden perusteella osasi toteuttaa päälliköiden komennot.

Löydämme trumpettare Nils Dannenbergin armeijan rullista Karjalan rakuunarykmentin pääkatselmuksessa vuonna 1716, henkikomppaniasta 1719, everstiluutnantin komppaniasta 1719-1721. Suuren Pohjan sodan jälkeen löydämme hänet vuonna 1725 Karjalan rakuunaeskadroonan henkikomppaniasta, minkä palvelukseen hän on astunut 1722. Vuoden 1721 katselmustiedoissa Nilsin ikä on 26 vuotta, hän on syntynyt Viipurin läänissä, ollut 7 vuotta palveluksessa, hänellä oli vuonna 1719 kaksi ratsuhevosta ja hänet on otettu palvelukseen 1714. Vuosi 1714 oli raskas Suomelle. Vuoden alussa venäläiset olivat voittaneet Ruotsin armeijan Napuessa ja sitä seurasi ankaran miehityksen leviäminen koko maahan. Aika tunnetaan nimellä Isoviha.

Karjalan rakuunarykmentin henkikomppanian katselmus 1721:

Antagen till denna Bestellning 1714 = Värvätty tähän pestiin 1714

Näiden tietojen perusteella Nils Dannenberg on siis syntynyt noin 1695, jossakin Viipurin läänin alueella. Hän tulee Rantasalmelle vuosien 1724-1727 välisenä aikana. Tämän voi päätellä hänen lapsena kuolleiden poikiensa Hans Henrikin ja Nilsin syntymä- ja kuolintiedoista. Rantasalmella Nils on perheineen asunut aluksi Kupialansalmella, sitten Tornionniemessä ja Rantasalossa. Nämä paikat sijaitsevat lähellä toisiaan muutama kilometri Rantasalmen kirkolta luoteeseen. Catharinan syntymän jälkeen 1733 ei ole löytynyt mitään tietoa Nilsin kohtalosta. Vuonna 1738 löydämme Stina eli Christina Sophia Dannenbergin Rantasalmen pappilasta palvelijana. Epäselväksi jää, onko perhe köyhtynyt, isä kuollut vai onko Stina saanut tilaisuuden opetella pappilan tavoille.

Christina Ithimaea´sta tiedämme Rantasalmen perhetietojen lisäksi sen, että hän ilmestyy 1744 Hiitolaan tyttäriensä Christina Sophian ja Catharinan kanssa. Hän asuu lopun ikänsä pappilan piirissä ilmeisen arvostettuna, koska hän esiintyy hyvin useasti kummiluettelon kastetodistajana. Hattujen sota ja Pikkuviha on päättynyt Turun rauhaan elokuussa 1743. Christina Ithimaea on muuttanut Rantasalmelta Hiitolaan, siis Ruotsista Venäjälle. Syitä voimme vain arvailla. Mahdollisesti taloudellinen turvallisuus, joka seurasi siirtymisestä tyttären mukana Hiitolan pappilaan, voi olla riittävä syy. Leskirouva Christina Ithimaea kuolee Hiitolan pappilassa 29.11.1775 80-vuotiaana kuumeeseen. Hän on siten syntynyt noin 1695.

Voimme koota Nils Dannenbergin perheestä yhteenvedon:

Nils Dannenberg, s. noin 1695, torvensoittaja
Puoliso Christina Ithimaea, s. noin 1695, k. 1775 Hiitola (haudattu 29.11.1775)
lapset:

?Anna Maria s. noin 1712? (kuoliniän mukaan) k. 20.11.1800 Sääminki,
puoliso rusthollari Gabriel Bengtinpoika Mahlberg s. n. 1697 k. 2.5.1757 Sääminki
Christina Sophia, s. noin 1720 (kuoliniän mukaan) k. 10.3.1796 Hiitola,
puoliso (h. 2.av.) 3.7.1744 Hiitolassa kirkkoherra Johan Henrikinpoika Deutsch s. 1707 Laitila, k. 12.10.1774 Hiitola (haudattu)

Hans Henrik s. noin 1723, k. 10.3.1728 Rantasalmi
Nils s. noin 1727, k. 10.3.1728 Rantasalmi
Elisabeth s. 10.7.1729 Rantasalmi, k. 25.6.1811 Rantasalmi,
puoliso 19.9.1751 Rantasalmella lukkari Johan Henrikinpoika Philippaeus, s. 10.9.1729 Rantasalmi, k. 18.10.1778 Rantasalmi
Catharina s. 25.1.1733 Rantasalmi, k. 7.11.1807 Parikkala,
puoliso (h. 2.av.) 29.6.1759 Hiitolassa Parikkalan kirkkoherra Mathias Reinhold Europaeus.

Anna Marian nimi on varustettu kysymysmerkillä. Hiitolassa kastetodistajana esiintyvä Madame Anna Maria Dannenberg on todennäköisesti sama henkilö, joka vihitään Rantasalmella 1739 sääminkiläisen rusthollarin Gabriel Bengtinpoika Mahlbergin kanssa. Anna Maria voisi olla Nilsin ja Christinan vanhin lapsi, mutta kuoliniän mukaan laskettu syntymävuosi 1712 on siihen liian varhainen. Kirkonkirjojen ikämerkinnät ovat kuitenkin usein epätarkkoja. Joka tapauksessa Anna Marian ja Gabrielin esikoispoika saa isänsä nimen

Gabriel ja toisen pojan nimi on Nicolaus Benedictus, jälkimmäinen on isänisän nimi, edellinen sopisi olemaan äidinisä Nilsin mukaan annettu. Voi olla, että Anna Maria on Nilsin sisko tai veljentytär. Joka tapauksessa hän kuuluu läheisesti tähän perhekuntaan.

Nils Dannenbergin tai Christina Ithimaean vanhemmista ei ole vielä löytynyt varmaa tietoa. Heidän sukuperänsä selvittämiseen voimme jonkun verran löytää viitteitä:

Dannenbergit

Dannenbergit tunnetaan yleensä viipurilaisena kauppiassukuna, jonka ensimmäinen asiakirjoissamme esiintynyt edustaja on Jakob Dannenberg, ”soittoniekka Brandenburgista”. Hänet on mainittu Viipurissa jo 1630- ja vielä 1660-luvulla. Hän on ilmeisesti 30-vuotisen sodan pyörteissä päätynyt Ruotsin armeijan palvelukseen ja sen myötä ajautunut Viipuriin. Brandenburgissa on vieläkin viitisensataa Dannenberg– nimistä henkilöä.

Samassa Karjalan rakuunarykmentin komppanian katselmuksessa Nils Dannenbergin kanssa esiintyy vuonna 1716 myös torvensoittajat Hans ja Jöran Dannenberg. Hans ja Jöran näkyvät jo vuosina 1712 ja 1713 Karjalan ratsurykmentin henkikomppanian torvensoittajina. Jöranin kerrotaan kuolleen Savossa. Vuoden 1719 katselmuksessa Hans on vapautettu palveluksesta vanhuuden raihnaisuuden takia ja hänelle suositetaan eläkettä pitkäaikaisen palvelun perusteella.

Hagen sukujen selvityksistä tiedämme, että torvensoittaja Hans Dannenbergin vaimo oli nimeltään Kristina Hage. Torvensoittaja Hans Dannenberg (Danberg) mainitaan vuodesta 1694 Lemin Uiminniemellä, mutta ei enää 1701. Vuoden 1701 henkikirjan mukaan torvensoittaja Hans Danbergin puoliso asui Lappeen Wickälässä. Puolison vanhemmat olivat Nils Henrikinpoika Hage, vuodesta 1688 kruunun ratsutilallinen Lemin Uiminniemellä, jossa hänet mainitaan kuolleena 1691, ja puolisonsa Kerstin Hansintytär Piander (Biander). Kun tiedämme, että Nils Dannenbergin vanhin poika sai etunimet Hans Henrik, voi pitää hyvin todennäköisenä, että Nilsin isä on tämä torvensoittaja Hans Dannenberg. Isä Hans olisi kouluttanut poikansa ammattiin sekä järjestänyt hänet samaan komppaniaan ja lopulta saanut pojan seuraajakseen. Savossa kuollut Jöran on hyvinkin saattanut olla Nilsin vanhempi veli.

Hansin isäkandidaatiksi löydämme Heinricius-suvun selvityksen perusteella todennäköisen ehdokkaan naapuripitäjästä: Luutnantti Henrik Dannenberg (Danberg), k.1680-luvulla, oli Savitaipaleen ja Taipalsaaren rajalla sijaitsevan Korholan ratsutilallinen. Hän nai n. 1658 Korholan ratsutilan tyttären Margareta Henrikintytär Korhosen, k. 1702. Margaretan isä oli Taipalsaaren kruununvouti, ratsutilallinen Henrik Jönsinpoika Korhonen, k. 1642 ja äiti Margareta Andersintytär oli elossa 1650-luvun lopulla

Vielä nykyäänkin on Savitaipaleella entinen Korholan tila Mäkelä-nimisenä Dannenbergien jälkeläisten omistuksessa. Sukunimi vain oli välillä muuttunut muotoon Tamper.

Heinricius-sukua tutkineen KA. Ilmoniemen käsikirjoituksessa Henrik Dannenbergin patronyyminä mainitaan Jöraninpoika. Isän nimi on todettu ilmeisesti epävarmaksi tiedoksi, koska painetussa selvityksessä tätä ei enää mainita. Kun Henrik oli mennyt naimisiin n. 1658, on hänen täytynyt syntyä 1620-30-luvulla. Ikänsä puolesta hän voisi olla soittoniekka Jakob Dannenbergin tai tämän mahdollisen veljen poika. Varmaa tietoa Henrikin ja Jakobin mahdollisesta sukulaisuudesta ei ole löytynyt.

Ithimaeukset

Ithimaeus-suvun kantaisä on Iitin kappalaisena vuodesta 1593 ja kirkkoherrana 1607-29 toiminut Carolus Bartholdi, lisänimeltään Padasjokensis eli Quintus. Edellisestä lisänimestä päätellen hän olisi ollut Padasjoelta kotoisin. Carolus Bartholduksen jälkeläiset alkoivat käyttää Iitin (Ithima) nimestä muodostettua sukunimeä Ithimaeus. Kun Valkeala 1640 lohkaistiin Iitistä, tuli uuden seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran virkaan Carolus Bartholdin poika Bartholdus Caroli Ithimaeus s. n. 1600, k. 1645, puoliso Anna Simonintytär, s. ehkä noin 1604. Tätä ennen hän oli Iitissä kappalaisena 1630-40. Näitä voimme pitää esivanhempinamme. Mitä kautta Christina Ithimaea heistä polveutuu, jää epävarmaksi. Useampia Bartholdus Caroli Ithimaeuksen jälkeläisiä on päätynyt Savoon.

Bartholdus Caroli Ithimaeuksen vanhin poika Virolahden kappalainen Gabriel Bartholdi Ithimaeus kuoli vuonna 1675. Hänen lapsensa päätyivät Etelä-Savoon leskeksi jääneen puolison Kristina Kristerintytär Timmermanin uuden avioliiton myötä. Kristina vihittiin 13.3.1677 Virolahdella miehensä seuraajan Henrik Romanuksen kanssa, josta tuli Säämingin kappalainen 1679 ja sittemmin Puumalan kirkkoherra 1695. Bartholdus Caroli Ithimaeuksen nuorin poika Israel Ithimaeus päätyi Puumalan kappalaiseksi 1673-76.

Rantasalmen Asikkalan taloa on 1600-luvun lopulla hallinnut kornetti Petter Ithimaeus. Hän on ilmeisesti se ratsumestari Petter Ithimaeus, joka kaatui 1705 Riian lounaispuolella Gemäuerthofissa. Ikänsä puolesta hän voisi olla Christinan isä, mutta todisteita tästä ei ole.

Rantasalmen kruununnimismiehenä toimi 1723-1729 Henrik Ithimaeus. Hän asui aluksi Rantasalmen Asikkalassa ja myöhemmin Tornioniemessä. Hän asui siis samoihin aikoihin samoilla seuduilla ja kuin Christina Ithimaea, joten voisi hyvin pitää heitä sisaruksina. Henrikin sanotaan siirtyneen - todennäköisesti Pikkuvihan aikoihin - postimestariksi Lappeenrantaan, jossa olisi kuollut 1749.

Yhteydet Hiitolaan

Mikä voisi olla se yhteys, joka johdattaa Nils Dannenbergin puolison Christinan tyttärineen Hiitolaan? Muutto on tapahtunut levottomien aikojen jälkeen. Sota-aika oli juuri päättynyt. Ihmisiä oli ollut liikkeellä ja pakosalla eri puolilla maata. Kaikesta päätellen Nils Dannenberg oli kuollut tätä ennen.

Ennen Johan Deutschin tuloa Hiitolan kirkkoherraksi 1738 toimi siellä väliaikaisena viranhoitajana, armovuoden saarnaajana, Jakob Johan Dannenberg. Hänestä tuli Jaakkiman kirkkoherra 1738-47. Jaakkima oli Parikkalan naapuriseurakunta Hiitolan tavoin. Jakob Johan oli viipurilaisen kauppias Henrik Jakobinpoika Dannenbergin poika. Merkillepantavaa on, että hänet mainitaan Johan Deutschin ja Christina Sophia Dannenbergin esikoispojan kummina 2.4.1745 yhdessä Christina Ithimaean kanssa. Voimme olla varmoja, että he tiesivät sukulaissuhteensa. Asiakirjat eivät meille sitä kuitenkaan kerro. Voimme kuvitella että läheisen seurakunnan kirkkoherra on voinut löytää juuri leskeksi jääneelle Johan Deutschille sopivan vaimon isättömäksi jääneestä sukulaistytöstä. Samalla tavoin leskimies Mathias Reinhold Europaeus löysi Catharinan uudeksi vaimokseen naapuriseurakunnan pappilasta Hiitolasta.

Hiitolan kirkkoherra Johan Deutsch oli ollut aikaisemminkin naittamassa vaimonsa naimatonta siskoa. Hänen ensimmäisen vaimonsa sisko Anna Maria (rykmentinkirjuri Nils Abrahamssonin tytär) oli vihitty Hiitolassa 1740 viipurilaisen kauppiaan Henrik Jakobinpoika Dannenbergin kanssa. Tämä oli edellä mainitun Jaakkiman kirkkoherra Jakob Johanin serkku. Näiden Dannenbergien sukulaisuutta Catharinan kanssa ei ole tiedossa, mutta varmaa on, että he kaikki ovat samaa Dannenbergien laajaa sukupiiriä.

Olemme nyt tulleet tuntemaan Catharina Dannenbergin vanhemmat ja saaneet sukutauluihimme yhden sukupolven lisää. Heitä edeltävät sukupolvet jäävät vielä arvailujen ja olettamusten hämärään. Voimme kuitenkin todeta, että nyt selvitettyjen esivanhempien mukana on itäsuomalaiseen Europaeus-pappissukuumme liittynyt ripaus hämäläis-kymenlaaksolaista pappissukua ja saksalaista sotilassukua.

Antti Voipio

Lähteitä:

HisKi, Suomen Sukututkimusseura, Historiakirjat, http://hiski.genealogia.fi/hiski?fi
Deutsch, Yrjö Blomstedt, Genos 38 (1967), s. 53-63
Generalmönsterrullor, Riksarkivet
Hagen-suku Suomessa. Seppo Priha, Genos 67 (1996) s. 108-118 ja 143-144
Heinricius-suvun alkuperä. K. A. Ilmoniemi. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja X, 1926, s. 248-255
Helsingin Yliopiston Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852, http://matrikkeli.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/
Katkelma Ruotsin Ithimaeusten tarinasta, Aarno Tertti, Genos 47 (1976), s. 71-77
Kuvauksia Wiipurin historiasta II. 1895, Lagus, Gabriel, Saksalainen aines s. 44-45
Mahlberg, Yrjö Hormia, Genos 24 (1953), s. 114-116
Romanus – Romanson, Hormia, Yrjö, Genos 33 (1962), s. 96-101
Släkten Falck från Jorois, Henrik Falck, Genos 48 (1977), s. 114-125
Turun Ithimaeus-suku , Ekman Arne. Genos 24 (1953), s. 30-36
Pentti J. Voipion Dannenberg-kansio

Valokuva Pertti Äyräpää, A.J.Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen kuva-arkisto

Opintomatkani Saksaan 1939 maailmansodan kynnyksellä.
Muistoja 70 vuoden takaa.

Pirkko Voipio

Kevät 1939 oli toivoa täynnä. Olin suorittanut kandidaatin tutkinnon Helsingin Yliopistossa. Olin ollut Pentin kanssa kihloissa toista vuotta ja tarkoituksemme oli vuoden sisällä perustaa koti. Pentti oli sotaväessä ja asepalvelun oli määrä päättyä elokuussa. Minä olin suunnitellut kesäksi opintojani varten välttämätöntä Saksan matkaa.

Euroopan poliittinen tilanne oli kuitenkin kiristymässä. Ylioppilaiden aloitteesta ryhdyttiin itärajalla tekemään vapaehtoisia linnoitustöitä, joihin minäkin ylioppilaslottana ilmoittauduin muonittajaksi. Koska siihen tehtävään oli tarjokkaita enemmän kuin tarvittiin, oli pääsyni sinne epävarma. Samoihin aikoihin minulle varmistui paikka Marburgin yliopiston kesäkurssille, lainarahatkin oli järjestetty. Lopullinen päätökseni valita näistä vaihtoehdoista Saksan kurssi ei ollut suinkaan helppo, mutta järki voitti. ”Koulutusta vastaavan työn” saanti ei silloin ollut itsestään selvä ja pätevöityminen oli siihen aikaan tapana hoitaa ennen avioliittoa.

Edullisin matkareitti oli laivalla Königsbergiin ja sieltä junalla Berliinin kautta Marburgiin. Lähdin matkaan heinäkuun alussa M.S. Hansasdtadt Danzigilla, joka minusta jollakin tavalla muistutti säilykepurkkia. Sisältä se oli kyllä kaikin puolin mukava. Berliiniin asti matkusti muitakin suomalaisia opiskelijoita samassa joukossa, sieltä jouduin jatkamaan yksin Marburgiin.

Marburgissa

Lopullinen perilletulo ei ollut kylläkään aivan ongelmatonta. Yliopiston puolesta oli asunnoksi järjestetty perhemajoitus. Perheelle olin kirjoittanut, millä junalla tulen ja minua luvattiin tulla vastaan. Asemalla ei kuitenkaan näkynyt vastaanottajia. Hyvän aikaa odotettuani kysyin tietä ja lähdin etsimään taloa, joka onneksi olikin melko lähellä. Koputin ovelle, mutta kukaan ei avannut. Ihmetteleville naapureille kerroin, että olen tulossa Kahl´in perheen luo. He sanoivat, että nämä olivat juuri menneet asemalle suomalaista ylioppilasta vastaan. Perhe oli odottanut miesopiskelijaa. He olivat olettaneet Pirkko-nimeni pojan nimeksi, käsialakin oli kuulemma ollut maskuliininen.

Marburg oli suurenmoinen paikka ympäristönsä takia, ja tavattoman kaunista näytti Etelä-Saksa yleensäkin olevan junasta katsottuna. Kaupunki oli monessa suhteessa keskiaikainen, kadut ja talot täsmälleen kuin historiankirjan kuvissa. ”Die Familie Kahl’in” muodosti rouva + herra + yksi tytär, joka oli nyt lomaansa viettämässä muualla. Herra opetti n. 10 km päässä kansakoulussa, joten minulla oli taas ollut onni sijoittua opettajaperheeseen. Siis yli odotusten, sillä minulla oli sellainen mielikuva, että Frau Kahl on vanha rouva, joka omistaa jonkinlaisen pensionaatin, jossa vilisee lomakurssilaisia. Nyt olin ainoa ulkomaalainen täällä, ja puhumiseen oli erinomainen tilaisuus. Marburgin perheeni piti sangen matalaa profiilia natsilaisuudestaan, vaikka perheen isä olikin jonkin asteinen aluepäällikkö. Hänen veljensä kävi joskus kyläilemässä ja hänessä oli natsin mallia melkoisesti enemmän.

Meitä oli kurssilla kahdeksan suomalaista, elikkä olimme suurin ryhmä. Muuten kurssi on sangen pieni, noin 40 kaikkiaan, niistäkin osa saksalaisia, jotka asuivat maan ulkopuolella. Suomi oli Marburgissa korkeassa kurssissa, mikä johtui lähinnä ylioppilasvaihdosta, mikä taas puolestaan kuului johtuvan siitä, että yliopiston kuraattori, (vastannee meillä kansleria) oli ollut aikoinaan vapaussodan jälkeen vuoden päivät Suomessa ymmärtääkseni jonkinlaisena asiantuntijana. Sitä paitsi oli Marburgin ja Helsingin välillä ollut professorivaihtoakin. Avajaisillassa oli rehtori itse vähän aikaa samassa pöydässä ja kysyi mistä päin Suomea minä olen. Hän selitti itsekin kulkeneensa Sortavalan läpi. Minä kysyin oliko hän ollut Valamoon menossa ja hän selitti, ettei hänellä ollut niin paljon aikaa, että olisi katsellut vanhaa venäläistä jätettä, vaan hän tahtoi käyttää senkin ajan tutustuakseen varsinaiseen Suomeen(!!!)

Kesä oli tietysti paljon pitemmällä kuin Suomessa. Kirsikat olivat kypsiä ja mansikat aikoja sitten ohi. Elonkorjuu oli etelämpänä jo aloitettu.

Kaikki toimi ehdottoman täsmällisesti ja nähtävästi edeltä käsin huolellisesti järjestettynä. Se olikin kai kurssin vahvin puoli, luennoissa eivät tietysti saaneet pysyä irti politiikasta kuin muutamat, ja varsinainen kieliopetus oli melko mitätöntä. Yhtenä etuna oli se, että lähes kolmas osa kurssilaisista oli ulkosaksalaisia, joten oikeatakin kieltä kuuli riittävästi.

Retkellä

Heinäkuun puolivälissä kurssin vierailukohde oli ”Arbeitsdienstlager” (Työpalveluleiri) Gladenbachissa. Ajoimme noin parikymmentä kilometriä autobusseilla ensin miesten työleirille, jossa meille näytettiin varsinainen työpaikka – tässä tapauksessa oli kysymys jonkinlaisesta uudesta maanjaosta, jotta maanviljelijäin peltoalue tulisi yhtenäiseksi. Sitä varten salaojitettiin osittain uudelleen sekä tehtiin kaikenlaista maanparannustyötä, jotta alueet tulisivat suunnilleen samanarvoisiksi. Leiri tarjosi meille päivällisen ja meidät oli sijoitettu työleiriläisten joukkoon pöytiin syömään.

Sitten meille näytettiin ”Leibesübungen” (ruumiinharjoituksia) yleensä, lapion kanssa äkseerausta mikä meikäläisestä näytti lievimmin sanottuna hassulta, - sekä voimistelua n. 1 ½ metrin pituisen ja 12 kg painoisen seipään (Baumstamm) kanssa. Sitä kieriteltiin ilmassa ja heitettiin ylös ja otettiin nätisti takaisin jne.

Miesten leiriltä mentiin tyttöjen leirille, joka oli vähän matkan päässä. Tytöt ovat sinisissä puvuissa, valkea esiliina vyötäisillä. He tarjosivat meille vuorostaan kahvit ja esittelivät laulujaan (lauloivat yleensä huonosti täällä) sekä kansantanhujaan ja lopuksi opettivat meillekin. Tyttöjen työleirillä meistä vaikutti jotenkin naurettavalta, kun tytöt esiliinoinensa marssivat tahdissa työpaikalle ja takaisin marssilauluja laulaen.

Volksdeutsche Woche

Varsinaisen kielikurssin jälkeen jäin vielä elokuun ensimmäiseksi viikoksi Marburgiin, ohjelmassa oli ns. ”Volksdeutsche Woche”. Aiheena oli ”Deutsches Volk und deutsches Land in der Wissenschaft der Gegenwart” (Saksan kansa ja Saksan maa nykytieteessä). Viikon osanottajista enemmistö oli ulkosaksalaisia opettajia mm. Transsilvaniasta ja Schleswig-Holsteinista. Näki ainakin, mitä asioista siellä yleensä ajateltiin, vaikka kyllä se välistä pani ulkomaalaisen veren kulkemaan vähän tavallista nopeammin. Jollakin luennolla puhuttiin tyttöjen opiskelua vastaan. Selitettiin kuinka ne vain kuivattavat hedelmöitymispaikkansa luennoilla ja sillä tavalla parhaat miehistä naivat vääränlaisia naisia. Tärkeätä olisi että pystyvimmät miehen naisivat enemmän ”luonnontilassa” olevia naisia. Saksalaisten ehdotonta etevämmyyttä vakuuteltiin joka välissä ja kovasti pyrittiin todistamaan, että kaikki paha johtuu juutalaisista. Minusta tämmöiset esitelmät tuntuivat hyvin oudoilta.

Oudon paljon täällä muuten Suomesta tiedettiin. Toisaalta joku selitti, että Suomen pääkieli on ruotsi, ja toinen että suomenkieli on ”eine Art Russisch”.

Jenassa

Marburgista menin Jenaan pariksi viikoksi. Siellä oli eräs kurssini suomalainen jo kahdesti ollut perhemajoituksessa ja hän välitti osoitteen minulle. Jena ei ollut aivan matkareittini varrella, mutta ero oli erittäin pieni.

Jenassa muistan käyneeni katsomassa uuden sillan vihkiäisiä ja siitä jäi mieleen avajaispuhujan sanat: ”Auf dieser Brügge werden die Deutschen aufmarschieren wenn der Führer das will.” (Tällä sillalla tulevat saksalaiset marssimaan kun Johtaja niin haluaa). Ja heil Hitler-huudot kaikuivat joka puolelta.

Samaan asuntoon majoittunut ruotsalainen tyttö kysyi kerran perheen äidiltä, missä voisi illalla käydä tapaamassa paikallista nuorisoa. ”Eivät meidän nuoret kulje iltaisin kaupungilla, nuoret ovat töissä tai opiskelevat ja jos ei ole muuta niin hoitavat nuorempia sisaruksiaan”, oli vastaus.

Ylioppilailla oli ns. ”Erntehilfepflicht” (velvollisuus auttaa sadonkorjuussa), noin 4-6 viikkoa, kuulemma lähinnä siksi, ettei Itä-Preussiin saatu enää puolalaisia työmiehiä kuten ennen.

Maailmantilanne kiristyy

“Herr Aussenminister von Ribbentrop verbringt ein Paar schlaflose Nächte und dann macht er einen Pakt mit Russland. Warten Sie mal“. (Herra ulkoministeri von Ribbentrop viettää pari unetonta yötä ja sitten hän tekee sopimuksen Venäjän kanssa, Odottakaapas vaan.) Näin sanoi asuinperheeni upseeripoika Jenassa muutama päivä ennen elokuun 23 päivää 1939. ”Oletteko huomanneet, ettei lehdissä enää pitkään aikaan ole ollut bolshevismin ja Neuvostoliiton vastaista kirjoittelua?” Eikä tosiaan ollut ollutkaan.

Pitkin kesää oli ollut pieniä uutisia Englannin ja Ranskan valtuuskuntien neuvotteluista Moskovassa, etupäässä kertoen niiden tuloksettomuudesta, ja lopulta valtuuskuntien poistumisesta tyhjin toimin. Ja kaikkeen liittyi jonkinlainen epämääräinen aavistus ”Jetzt geht es los” (Nyt se alkaa). Jenan perheeni isä, Herr Vogel, oli puolueessa ilmeisesti korkeammassa asemassa, ja rouvakin, kolmen melkein aikuisen pojan kotiäiti, totesi kiltisti ”der Führer denkt für uns” (Johtaja ajattelee puolestamme). Vanhin pojista oli äsken mainitsemani luutnantti, nuoremmat pojat ”in Ostpreussen”, Itä-Preussissa, jossa kuulema tarvittiin runsaasti nuorta työvoimaa auttamassa sadonkorjuutyössä.

Jenasta lähtiessäni jäi vahvasti mieleeni Frau Vogelin huolestuneet kasvot hänen jäädessään vilkuttamaan ja sanoessaan: ”Senden Sie uns eine Postkarte wenn Sie angekommen sind”. (Lähettäkää postikortti, kun olette päässyt perille). Mitään ei tiedetty, mutta ilmapiiri oli perin jännittynyt. Dresdeniin tultuani herätti erityisesti huomiota sanomalehtien hyvin aggressiivinen kirjoittelu Puolaa vastaan. Puolan sanottiin olevan hyökkäämässä. Sanoja ei säästetty eikä kuivaa paikkaa jätetty.

Ja siellähän sitten, ilmapiirin käydessä yhä painostavammaksi ja epävarmemmaksi, kuulin takanani olevasta joukosta yhtäkkiä nimeäni huudettavan. Siinä oli opiskelutoverini Laura Puurtinen ja aviomiehensä Jaakko Ruutu, käynnillä Dresdenissä Sveitsistä käsin, siis minulle siinä tilanteessa kuin enkelit pilvistä. Jaakko asiantuntijana huomasi, että sillankorvassa oli ilmatorjuntatykkejä, taisi olla tosi kysymyksessä. Kun saatoin heitä asemalle paluumatkalleen asemahalli oli täynnä palvelukseen kutsuttuja reserviläisiä, ei enää nuorukaisia, useimmilla nuori vaimo saattamassa. Ei siinä lähdetty ”soitellen sotaan”.

Levottomasti nukutun yön jälkeen lähdin ensimmäisellä mahdollisella junalla Berliiniin. Vaunuosastossa oli äiti ehkä 4-5-vuotiaan pikkutytön kanssa, heitä saattamassa univormupukuinen upseeri, arvomerkkejä en tuntenut, mutta olemuksesta päätellen perhe oli ylempää sosiaaliluokkaa. ”Jetzt fahren wir wieder nach Ohma”, (Nyt menemme taas mummin luo), sanoi tyttö iloisesti. ”Nur der Vater fehlt” (Vain isä puuttuu). ”Ja, nur der Vater fehlt”, toisti äiti hiljemmin ja vakavammin. Ilmeet ja äänensävyt ovat 70 vuoden jälkeen vielä kuin juuri koetut.

Paluutie poikki, matkaan tulee mutkia

Minulla oli paluumatkalle junalippu Puolan käytävän lävitse Königsbergiin. Ei kuitenkaan ollut varmuutta siitä, että junat pääsisivät sitä kautta kulkemaan. Elokuun viimeisenä päivänä menin Berliinin rautatieaseman informaatioon ja virkailija kertoi, että Königsbergin junasta ei ole tarkempaa tietoa. Sen hän kuitenkin tietää, että seuraava juna Stettiniin lähtee kahdenkymmenen minuutin kuluttua ja sieltä varmasti lähtee laiva Kööpenhaminaan junan saavuttua. Niinpä menin seuraavaan junaan matkalippunani Suomessa ostettu Berlin-Königsberg-lippu, jonka ystävällinen konduktööri hetken arveltuaan hyväksyi.

Stettinissä lyöttäydyin joukkoon nuoria naisia, joiden kuulin puhuvan ruotsia. Heidän tanskalainen matkanjohtajansa otti urheasti minut ryhmäänsä (pohjoismaisia opettajaseminaarilaisia) ja järjesti matkani laivan kapteenin kanssa. Maksuksi kävi onneksi mukanani oleva Suomen raha. Matkalla hän kysyi, oliko minulla tuttavia Kööpenhaminassa, jolloin muistin Laust-sedän. Osakkeeni nousivat huomattavasti. Laustsetä Moltesen oli ollut kansanedustaja, Tanskan ulkoministeri ja Tanskan edustaja Kansainliitossa. Hänen edesmennyt puolisonsa Eva os. Hällström oli isäni pikkuserkku ja olin tavannut heitä sukukokouksissa.

Kööpenhaminan satamaan tulimme syyskuun ensimmäisen päivän aamuna. Saksa oli aamuyöstä hyökännyt Puolaan. Menin suoraan Suomen lähetystöön, eihän minulla ollut valuuttaa eikä matkalippuja. Eteisrouva vei nimeni ylös lähettiläälle, tuli sieltä kasvot säteillen: ”lähettiläs pyytää neitiä luokseen, hän on nähnyt neidin tämän kokoisena” ja näytti käsillään alle metrin korkeutta. Sen jälkeen olin kuin Herran kukkarossa. Suomen lähettiläänä oli vanhempieni perhetuttu Paavo Pajula, joka oli ollut Sortavalan pormestarina syntymäni aikoihin. Hän oli jäänyt nuorena orvoksi ja isoisäni H.A. Hällström oli tukenut hänen koulunkäyntiään.

Pajula soitti Laust-sedälle, tilasi laivalipun ja vei kotiinsa aamiaiselle. Rouva Pajula oli hieman hermostunut eikä ilahtunut aamiaisvieraasta, eihän sitä tiennyt milloin tuo pääsee täältä lähtemään. Sen jälkeen Pajula vei minut Laust-sedän luo Charlottenlundiin kahville, siellä tapasin myös Moltesenin lapsia perheineen. Harmi oli, että ”skandinaaviska” ei minulta yhtään onnistunut. Laust-sedän kanssa oli pakko pysyä saksan kielessä, joka hänelle ei tietysti ollut mieluista. En paljon muista käynnistä, jännittynyt kun tietysti olin, mutta aika paljon puhuimme ja hyvältä tuntui. Olin siellä yötä ja setä saattoi minut aamulla Arcturus-laivaan. Matkan aikana kuultiin, että Englanti oli julistanut sodan Saksalle. Soitin kotiin Sortavalaan Ahvenanmereltä, että tiesivät missä olin ja että olin elossa.

Olen Anders Josefin Adden Selman Pirkko,
94-vuotias fil. maisteri, eläkkeellä oleva saksan ja englannin lehtori

Koonnut AV. Valokuva: Pentti J. Voipio, muut kuvat matkalta lähetetyistä postikorteista

Opiskelijaelämää Pekingissä
Anna-Kaisa Vuorinen

Viime syksyn alussa tajusin, että se kauan odotettu hetki opiskelijan elämässä alkoi uhkaavasti lähestyä. Syksyn jälkeen tutkinnostani puuttuisi enää kaksi kurssia ja diplomityö. Jostain syystä lähestyvä valmistuminen ei tuntunutkaan niin hyvältä. Oliko jo tosiaan aika aikuistua, mennä töihin ja olinko varmasti ottanut kaiken ilon irti opiskelustani, jota elämän parhaaksi ajaksikin usein kutsutaan. Lopputuloksena hain kevääksi opiskelijavaihtoon Pekingiin, Kiinaan, ja näin minusta tuli ensimmäinen koulumme vaihto-opiskelija Pekingissä. Olikohan tämä sittenkään niin järkevä valinta, jos kukaan muu ei kerran ole uskaltautunut Pekingiin vielä?

24.1.2009 Finnairin kone kuljetti minut ja rinkkani Pekingiin, ja Suomeen jäi perhe, kaverit ja kaikki tuttu ja turvallinen. Saavuin Pekingiin kiinalaisen uuden vuoden ensimmäisenä päivänä ja ensimmäisen viikkoni Kiinassa vietin kiinalaisessa tuttavaperheessä uutta vuotta viettämässä. Uuden vuoden jälkeen oli aika siirtyä yliopistolle ja kansainvälisten opiskelijoiden asuntolaan.

Olin siinä mielessä hyvin varautunut Kiinaan, että olin jo nähnyt jonkin verran Kiinaa vanhempien luona pari vuotta sitten kylässä käydessä. Kulttuurieroilta ja monilta ihmetyksiltä ei kuitenkaan ole voinut välttyä. Uuden vuoden aikana tulivat tutuiksi kiinalaiset pöytätavat, joissa hienostelu on turhaa. On uskomatonta kuinka likaiseksi pöytä voi ruokailun aikana tulla, mutta ihmekös se jos kala tarjoillaan yleensä kokonaisena päineen kaikkineen ja lihassa on välillä vielä luunpalasia mukana. Ja nämä kaikki ylimääräiset voi näppärästi sylkäistä pöydälle oman ruokakipon viereen. Kiinalaisessa ruokapöydässä ei kannata myöskään hämääntyä äänekkäästä syömisestä tai siitä, että ihmiset tarjoavat sinulle ruokaa omilla syömäpuikollaan ja tarjoiluaterimia ei ole, vaan kaikki otetaan omilla puikoilla.

Kuten kiharatukkainen haluaa suoran tukan ja suoratukkainen haaveilee kiharasta tukasta, Kiinassa valkoista ihoa pidetään kauniina. Valkoinen iho yritetään saavuttaa erilaisilla valkaisevilla kosmetiikka tuotteilla ja sateenvarjot ovat Pekingin kaduilla melkein yleisempiä aurinkoisella kuin sateiselle ilmalla. Oma ihoni on valkoinen jo suomalaisten standardien mukaan, joten tuijotukselta ja “onpa kaunis valkoinen iho”- huokaisuilta ei voi välttyä. Turistinähtävyyksiä katsellessa välillä tuntuu, että kiinalaiset turistit ovat unohtaneet, mitä tulivat alunperin katsomaan ja keskittyvät ottamaan kuvia minusta, joko salaa tai luvan kanssa. Ujona suomalaisena kiinalaisten tuijotus voi tuntua aluksi todella hankalalta, mutta jossain vaiheessa siihen jo rupeaa hieman tottumaan, eikä sitä aina edes huomaa.

Ennen Pekingiin tuloani olin opiskellut kiinaa vain hieman ja en kovin ahkerasti, joten olin erittäin kiitollinen, kun äidin ystävä, kiinalainen minun ikäiseni tyttö, tuli auttamaan minua alun käytännön asioissa. En tiedä, miten olisin päässyt asuntolaan ilman kiinankielen hyvää osaamista, kansainvälisen asuntolan henkilökunta kun ei puhu lainkaan englantia. Kuten myöhemmin opin kouluun rekisteröityessäni, yliopiston kansainvälisen toimiston henkilökunnasta vain yksi nainen puhuu englantia. Melko kansainvälistä, mutta toisaalta asuntolamme asukkaista noin 90 prosenttia on Etelä-Koreasta ja lopuista suurin osa muualta Aasiasta.

Vaikka Kiina onkin kovaa vauhtia muuttumassa hyvin markkinakeskeiseksi ja kansainvälistyminen on välttämätöntä, vanhan aatteen jäänteitä löytyy vielä. Kaikki yleensä hoituu kun erinäisissä lippulappusissa on oikeanlaisia leimoja ja olet osannut käydä pyytämässä lappusta oikealta ihmiseltä. Yhden lapsen politiikan seuraukset voi nähdä kaduilla pikku keisareina ja keisarinnoina. Yksi ainoa sallittu lapsi on usein pilalle hemmoteltu ja omasta edusta pidetään kiinni koko ajan. Joskus tuntuu, että peruskäytöstavat eivät ole vielä löytäneet tietänsä tänne, tai sitten ne ovat markkinatalouden jyllätessä osittain unohtuneet.

Suomalaiset vaeltavat kesämökeille etsimään rauhaa, Kiinassa mitä enemmän ääntä, sitä parempi. Autot siis tuuttaavat torvia jatkuvasti, kännykät pitävät mitä ihmeellisimpiä ääniä ja ravintolassa tarjoilijaa huudetaan jatkuvasti palvelemaan ruokailijoiden aiheuttaman äänekkään keskustelun yli. Melun lisäksi Kiinassa kannattaa tottua myös siihen, että vauvojen paljaita pyllyjä näkyy joka puolella. Kun tarve iskee, se ei kysy paikkaa. Pienillä lapsilla käytetäänkin housuja, joista haarasauma on auki, jolloin vessassa (tai kadulla) käynti onnistuu pelkällä haara-asennolla.

Kaikkea on tullut nähtyä ja koettua, ja vaikka joskus elämä Pekingissä tuntuu hankalalta on suurin osa hankaluuksista lähinnä huvittavia. Ahkerasta kiinankielen opiskelusta huolimatta, yritykseni puhua kiinaa saa toisinaan reaktioksi tuhahduksen ja seuraavan asiakkaan palvelemiseen siirtymisen. Siitäkin huolimatta, on tämä silti kokemus, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Elämä kokonaisuudessaan on yhtä harjoittelua ja kuten kiinankieli, ei sitä voi koskaan hallita täysin, mutta onneksi virheistä oppii.

Olen Anders Josefin Adden Selman Anteron Riitan Anna-Kaisa,
25-vuotias tietotekniikan opiskelija Tampereen Teknillisestä Yliopistosta.

Kiinalainen katusoittaja. Valokuvat kirjoittajan kokoelmista

Opiskelijaelämää Hongkongissa
Paula Pankakoski

Muutaman Oulussa vietetyn opiskeluvuoden jälkeen aloin kaivata arkeeni jotakin uutta ja erilaista. Kun Oulun yliopisto ilmoitti vaihtopaikoista Hongkongissa, päätin kokeilla mahdollisuuksiani ja laadin vaihtohakemuksen. Nyt olen opiskellut viimeiset neljä kuukautta Chinese University of Hong Kong:ssa kiinan kieltä ja maantiedettä. Hongkongin kokemukseni on tätä kirjoittaessa loppusuoralla, ja pakkaankin kohta matkalaukut seuraavaa määränpäätä varten. Innostus hongkongilaiseen elämäntyyliin ja kiinalaiseen kulttuuriin tuskin kuitenkaan koskaan katoaa, vaikka kaupunki jääkin taakse.

Itse asiassa en tiennyt Hongkongista tai Kiinasta paljoakaan ennen tänne saapumista. Ajattelin, että Hongkong on pilvenpiirtäjiä, valomyrskyä, kaksikerroksisia busseja, korkeita kukkuloita, rantabulevardeja, kimmeltävää sinistä merta ja valtavia ostoskeskuksia. Tiesin, että Hongkong on monikulttuurinen metropoli, joka on sekoitus itää ja länttä. Nyt neljän kuukauden jälkeen voin sanoa, että Hongkong onkin kaikkea tätä, mutta myös paljon muutakin.

Muistan vielä ensimmäiset päivät Hongkongissa, kun tutustuimme kavereiden kanssa kaupunkiin. Ensimmäinen etappimme oli Mong Kok – yksi Hongkongin kaupunginosista. Näkymä oli uskomaton: mielettömästi ihmisiä, kaikkea mahdollista myytävänä, välkkyviä valomainoksia, katukeittiöitä, outoja tuoksuja, kaoottinen liikenne ja kapeille kaduille kaartuvia pilvenpiirtäjiä. Toisessa kaupunginosassa Tsim Sha Tsuissa meitä odotti uudenlainen näkymä; rantabulevardilta avautuva pilvenpiirtäjien muodostava maisema oli häikäisevän upea. Mong Kok ja Tsim Sha Tsui ovat tulleet viimeisien kuukausien aikana tutuimmiksi, mutta silti en voisi koskaan kuvitella kyllästyväni kumpaakaan. Ensimmäisten päivien innostus ei ole kadonnut minnekään.

Hongkongissa minua viehättää eniten kaupungin monipuolisuus. Lähes joka päivä kaupunki paljastaa uusia piirteitä, joiden olemassaoloa en osannut edes arvailla. Eilen päätin lähteä retkelle Lammalle, joka on Hongkongin kolmanneksi suurin saari. Lammalla oli leppoisa ja rauhallinen tunnelma – täysin päinvastainen elämänrytmi kuin hektisessä Kowloonissa tai Hong Kong -saarella. Lamman luonto vihreine kukkuloineen oli upea. Kosmopoliittiseksi mielletyn Hongkongin vilinää ja vilskettä pääsee karkuun jos vain haluaa; kaupungin pinta-alasta noin 75 prosenttia on rakentamatonta maata.

Toisaalta kaikki hetket eivät ole olleet vaihto-opiskelun aikana yhtä ruusuisia. Suomessa olin vielä kasvissyöjä, mutta Hongkongissa olen joutunut antamaan välillä periksi periaatteistani sosiaalisista syistä. Ruoka jaetaan usein monen syöjän kesken, ja hongkongilaisten kesken kasvissyönti on usein tuntematon käsite. En ole halunnut olla joka kerta ruokapöydän hankala tapaus, joten usein olen salannut hongkongilaisittain kummallisena pidetyt ruokatottumukseni. Muuten pidän todella paljon kiinalaisesta ruuasta ja myös ruokailutavoista, jotka eivät ole yhtä tiukkapipoisesti säänneltyjä kuin länsimaalaisessa kulttuurissa.

Ruokaongelmien lisäksi tuskastumista on aiheuttanut ruuhkassa ja ruuhkajonoissa liikkuminen. Minut on ohitettu monta kertaa häpeilemättä vessajonossa ja minua on tökitty monta kertaa laukuilla pyytelemättä anteeksi. Välillä nukahtaminen on ollut vaikeaa asuntolassani, kun olen joutunut valvomaan kolmeen asti aamuyöhön kuunnellen, kuinka paikalliset uhkapelaavat uuno-korttipeliä. Nyt kesän lähestyessä kuumuus ja kosteus on välillä sietämätöntä. Kuitenkin rakennuksissa ilmastointi säädetään usein jääkaappitilaan, jonka vuoksi minun pitää varautua hellevaatteisiin ulkotiloissa, mutta villapaitaan ja kaulahuiviin sisätiloissa. Lisäksi minua ärsyttää välillä bisneksen suuri rooli kaikissa asioissa. Hongkong on kaupunki jossa tehdään ennen kaikkea rahaa.

Silti pidän Hongkongista todella paljon. Joku sanoi kerran osuvasti, että Hongkong on kaupunki joka ei tiedä itsekään, mitä se on. Siksi jokainen löytää Hongkongista paikkansa. Minulle Hongkong näyttäytyi aluksi hyvin länsimaalaisena kaupunkina, mutta vietettyäni täällä pidemmän aikaa myös kaupungin kiinalaiset piirteet ovat alkaneet avautua. Hongkong ei ole perinteinen kiinalainen kaupunki, mutta toisaalta sitä ei voi väittää kuitenkaan länsimaalaiseksi kaupungiksi. Juuri tämä ristiriitaisuus minua kiehtoo, ja saa minut varmasti palaamaan Hongkongiin vielä uudelleen.

Olen Anders Josefin Adden Selman Anteron Hannun Paula.
22-vuotias kulttuurimaantieteen opiskelija Oulun yliopistosta

Ihmisvilinää Hongkongin kaduilla. Valokuvat kirjoittajan kokoelmista

Miä oon Kotkast – Muistoja 50-luvun Kotkasta
PEDAKOOKEI, KERBEROKSII JA MUITA OPETTAJII – KUTEN BERTHA ÄYRÄPÄÄ

Iltalukemisen valinnasta olen empiriisen tutkimuksen perusteella todennut että a) olisi hyvä ettei olisi liian painava kirja, jolloin kädet väsyvät ja kolahtaa kurjasti rintalastaan jos sattuu nukahtamaan kesken lukemisen; b) jos pitää nousta ajoissa niin ei liian jännää tai muuten vaan kiinnostavaa tekstiä ja c) vieruskaverin vinkkelistä olisi suotavaa, että kirja ei ihan mahdottomasti naurata ja siten pompotuta ja hytkytytä parisängyn patjaa. Viime syksynä pari iltaa hytkyttyäni päätin, että luettava kait se on minunkin tuokirja. Sitten vielä selvisi, että äidinisäni sisarkin mainitaan siinä. Itse en Bertha Äyräpäätä ehtinyt tavata mutta rapiat 10-vuotiaana löysin kesämökin hyllystä pitkän rivin Georges Simenonin Komisaario Maigreteja, jotka kuulemma olivat vain pieni osa Bertha-tädin kodin dekkariosastoa. Paljon kuulemma oli siellä Kotkassa ollut salapoliisiromaaneja alkuperäiskielellä.

Miä oon Kotkasta –kirjan ovat koonneet Anna-Leena Alivirta ja Mirja Liukkonen ja se ilmestyi Minerva Kustannuksessa 2007. Nykyiset ja entiset kotkalaiset muistelevat lapsuus- ja nuoruusvuosiaan 1950-luvun Kotkassa. Tarinoissa kuvataan elämää Kotkan kaupungissa, sen ihmisiä ja tunnelmia puoli vuosisataa sitten. Muistossa välittyvät mm. lapsuuden leikit ja leikkipaikat, harrastukset ja koulunkäynti. Kirja antaa varmasti Kotkaa tuntemattomillekin lukijoille paljon – alussa on lyhyt Kotkan murteen oppikirjakin. Tämä kirjan osalta kohta a) paksuus ei ollut ongelma mutta se kyllä b) valvotti ja c) hytkytytti.
ISBN: 978-952-492-164-0
www.minervakustannus.fi

Kotkan kaupungin kokoelmissa on yllä oleva Bertha Äyräpään muotokuva vuodelta 1953. Sen mitat ovat 72x55, tekniikka öljy kankaalle, vasemmalla alhaalla signeeraus Martta Wendelin. Teos on sijoitettu Lyseon lukioon.

Sukusanomissa 1961 nro 1 (37) oleva Bertha Äyräpään muistokirjoitus kertoo mm. seuraavaa:

Bertha Äyräpää, aikaisemmin Europaeus, syntyi Utajärven Vaalassa kesäkuun 6, päivänä 1883. Hänen vanhempansa ovat apulaisagronomi Oulun läänissä (sittemmin lääninagronomi Uudenmaanläänissä) Anders Theodor Europaeus ja hänen puolisonsa Kristina Sofia Riikonen.

Koulunkäyntinsä Bertha Äyräpää suoritti Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa ja Suomalaisessa Jatkoopistossa, josta hän sai tieto- ja opettajatodistuksen 1904. Seuraavana vuonna hänet valittiin Kotkan Suomalaisen Yhteiskoulun suomen- ja saksankielen opettajaksi. Kun koulu 1925 muuttui valtion yhteislyseoksi, siirrettiin hänet siihen samojen aineiden opettajaksi. Vuonna 1929 tapahtui taas uusi muutos. Yhteislyseo muuttui syksystä lähtien poikalyseoksi. I luokalle otettiin silloin vain poikia ja ylemmät luokat muuttuivat asteen vuosi vuodelta poikaluokiksi. Mutta samasta syksystä alkoi toimintansa eli perustettu Kotkan Tyttölyseon I luokka, jolle Bertha määrättiin oman virkansa ohella tuntiopettajaksi ja samalla vt. rehtoriksi, tehtävänään järjestää koulun toiminta. Seuraavana lukuvuonna hänet määrättiin suomen- ja saksankielen sekä historian opettajaksi tyttölyseoon sekä 1934 koulun rehtoriksi. Eläkkeelle hän joutui 1953.

- Opintomatkoja hän on tehnyt Ruotsiin 1922, Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan 1927. Harvinaisen uskollisesti Bertha Äyräpää koko pitkän opettaja-aikansa työskenteli sillä paikalla, jolle hän jo alussa joutui. Ainoat muutokset hänen virka-asemassaan johtuivat koulun perättäisistä muuttumisista. Tärkeintä ei kuitenkaan ole virka-ajan pituus, vaan toiminnan laatu. Tässä suhteessa viittaamme lehtori Niilo Visapään lausuntoon. Lehtori Visapää, joka hyvin tunsi Berthan ja on ollut 6 vuotta hänen opettajatoverinaan, on mielipiteenään esittänyt "Tyttölyseon järjestelytyön Bertha suoritti taidolla ja tarmokkuudella. Opettajana sekä rehtorina, hän epäilemättä oli yksi maamme ensimmäisiä. Hän työpäivänsä ei rajoittunut vain varsinaisiin koulutehtäviin. Lukuisat tytöt vieläpä koulunsa jo päätettyään, kävivät hänen luonaan neuvottelemassa lähes kaikista elämäänsä koskevista tärkeistä kysymyksistä. Luonteeltaan hän oli vaatimaton, ansioitaan hän ei tahtonut esille tuoda. Hänen erinomaisiin opettajaedellytyksiinsä kajottaessa Bertha oli ujo ja hämillään. Hän oli aivan harvinainen ja suurimittainen pedagogi ja ihminen."

”Miä oon Kotkast” kertoo sivulla 175 kappaleessa ”Pedakookei, kerberoksii ja muita opettajii”

Mirja: Tyttölyseon rehtorina oli Bertha Äyräpää aina vuoteen 1953. Hän oli rehti vanhan ajan opettaja: hiukset tiukasti nutturalla, nilkkoihin asti ulottuva leninki ja pyöreät silmälasit. Hänen olemuksensa oli kunnioitusta herättävä enkä muista kenenkään pelänneen häntä, niin rehtori kuin olikin. Meidän luokkaamme hän ei koskaan opettanut, vaikka toimi tuntiopettajana koulussamme aina vuoteen 1958. Myöhemmin, kun olin itsekin opettajana Tyttölyseossa yhden vuoden, sain kuulla, että hänellä oli tapana evästää uusia opettajia muistuttamalla, että Kotka on työläisten kaupunki ja että oppilaina on paljon työläisten lapsia. Minkäänlainen diskriminointi oppilaitten kotitaustan vuoksi ei saanut tulla kuuloonkaan.”

Sukusanomiin 1979 nro 2 (60) Taimi Kyyrö kokosi Ella Kitusen antaman aineiston ja ohjauksen avulla lehdistökatsauksen ”BERTHA ÄYRÄPÄÄTÄ muistettiin”:

Kotkan tyttölyseo, nykyinen Katariinan koulu, vietti 50-vuotisjuhlaansa 31.8.1979. Paikkakunnan lehdistö oli jo hyvissä ajoin artikkeleissaan kiinnittänyt huomiota tähän tapahtumaan. Niissä mainittiin useaan kertaankoulun ensimmäinen rehtori BERTHA ÄYRÄPÄÄ (ent. Europaeus).

Etelä-Suomen Sanomissa kirjoitetaan 6.5.1979: "Ensimmäisen vuosikertomuksen saatesanoissa Kotkan tyttölyseon rehtori BERTHA ÄYRÄPÄÄ kertoo eduskunnan päättäneen menoarvion käsittelyn yhteydessä jakaa silloisen Kotkan yhteislyseon kahdeksi kouluksi, mikä toimenpide realisoitiin asetuksella toukokuun 31. päivältä 1929. ---- Kouluhallituksen viisasta, kaukonäköistä oivallusta on kiittäminen siitä, että alkavan Kotkan tyttölyseon rehtoriksi kutsuttiin Europaeusten tunnetun kulttuurisuvun jäsen, äidinkielen, historian ja saksan opettajatar Bertha Äyräpää, joka siirtyi tutulla koulupaikkakunnalla Lyseosta uuden koulun suunnittelijaksi, järjestelijäksi ja suurimittaiseksi johtajaksi." ----- Muina koulun " kasvatukselliseen vaikutuskolmikkoon" kuuluneina mainitaan yksi vakinainen opettaja sekä koulun vahtimestari.

Juhlapäivän lähestyessä Etelä-Suomen Sanomat palasi jälleen asiaan. 15.8.1979 kirjoitetaan: "Kotkantyttölyseo oli ensi vuosikymmeninään Bertha Äyräpään koulu. Hänen vahva persoonallisuutensa ja lämmin humaanisuutensa säteili talossa vielä kauan sen jälkeen, kun hän itse ei ollut enää koulun asioihin vaikuttamassa."

Mukavia lukuelämyksiä muillekin toivoo Riitta Karasvirta

A. J. EUROPAEUKSEN JÄLKELÄISTEN YHDISTYS RY:N TOIMINTAKERTOMUS 1.1. – 31.12.2008

Vuosi 2008 oli yhdistyksen 60. toimintakausi. Sen päättyessä yhdistyksessä oli 280 jäsentä. Yhdistyksen esimiehenä toimi Tuomas M. S. Lehtonen. Muina hallituksen jäseninä olivat:

Eero Hirvensalo v:sta 2008
Riitta Karasvirta v:sta 2007
Liisi Klobut v:sta 2006
Jorma Rytkönen v:sta 2007
Leena Rytkönen v:sta 2008
Kristiina Nordling v:sta 2008
Kaija Rasilo v:sta 2007
Kirsti Salminen v:sta 2006
Riitta Smeds v:sta 2007
Antti Voipio v:sta 2008
Pertti Äyräpää v:sta 2007

Hallituksen valitsemana varaesimiehenä toimi Kirsti Salminen, rahastonhoitajana Pertti Äyräpää ja sihteerinä Kaija Rasilo. Tilintarkastajina toimivat Raili ja Risto Voipio sekä varatilintarkastajina Marjatta ja Matti Äyräpää. Hallitus piti toimintavuoden aikana kolme kokousta.

Sukusanomat ilmestyi toimintavuoden aikana kerran (numero 1/08) ja jaettiin yhdistyksen jäsenille, yhteensä 117 osoitteeseen. Toimituskunnan muodostivat Riitta Karasvirta toimitussihteerinä sekä KaijaRasilo, Kirsti Salminen, Timo Äyräpää ja Jorma Rytkönen. – Merkkipäiväänsä viettäville jäsenille on yhdistyksen nimissä lähetetty onnittelu. Tätä tehtävää on hoitanut edelleen Kaija Rasilo.

Yhdistyksen 60-vuotisjuhlakokous järjestettiin 23. – 24. 08.2008 yhdistyksen kantaisän rovasti A. J. Europaeuksen kotiseurakunnassa Liperissä. Yhdistys juhlisti näin Europaeuksen rakennuttaman Liperin kirkon 150-vuotisjuhlaa. Samaan juhlaviikonloppuun huipentui myös Liperin seurakunnan piispantarkastus. Vuosikokouksen järjestelyistä vastasi hallituksen nimeämänä Riitta Smeds. Tilaisuus aloitettiin Liperin seurakuntatalolla lounaalla, jonka päätteeksi Martin Smedsin johdolla pidettiin virallinen vuosikokous.

Tuomas Lehtonen valittiin edelleen yhdistyksen esimieheksi. Hallitukseen valittiin uusina jäsenenä Kari Rytkönen (Jorma Rytkösen tilalle) ja Matti Malkavaara (Kirsti Salmisen tilalle). Muut hallituksen jäsenet valittiin uudelleen. Jaettiin Toivo Valtavuon rahastosta Anita Lalanderille 300 euroa hänen äitinsä MaijaLalanderin muistelmien ruotsinnosta varten sekä Aune Äyräpään rahastosta Sini Takalalle 100 euroa viulun hankintaan ja Timo Takalalle 100 euroa sellon hankintaa varten.

Kokouksen jälkeen sukukokousväki vei kukkatervehdykset suvun haudoille, minkä jälkeen siirryttiin kirkkoon. Lyhyen kirkkoon tutustumisen jälkeen alkoi kirkossa suvun toteuttama musiikki- ja historiatilaisuus ”A.J. Europaeus Liperissä”. Suvun jäsenistöstä koottu Europaeus -kuoro esitti Eero Hirvensalon johdolla J. S. Bachin motetin ”Sei Lob und Preis mit Ehren”. Tilaisuudessa kuultiin FT Esko Hartikaisen ansiokas esitelmä A. J. Europaeukseen ja paikallishistoriaan liittyvästä herännäisyydestä sekä Jorma Rytkösen raikas ja asiantunteva esitys A. J. Europaeuksesta. Tilaisuus päättyi gregoriaaniseen laulettuun vesperiin, jonka sukukuoro esitti suvun rovastien Olli ja Leila Valtosen johdolla. Vesperin päätteeksi yleisö yhtyi Jukka Kuhan uruilla säestämään virteen ”Mua siipeis suojaan kätke”. Dir. mus. Jukka Kuha oli säveltänyt virteen loppusoiton tätä tilaisuutta varten. Musiikki- ja historiatilaisuudesta oli tiedotettu Liperissä laajalti, ja siihen osallistui suvun jäsenten lisäksi ilahduttavan suuri joukko paikkakuntalaisia. Vesperin päätyttyä Liperin seurakunta tarjosi sukukokousosallistujille ja liperiläisille yhteistyötahoille iltapalan seurakuntatalolla. Samalla suku juhlisti jäsentensä Kaarina ja Erkki Hirvensalon 80-vuotissyntymäpäiviä kakkukahvein ja serenadein.

Sunnuntaiaamuna Liperin seurakunta vei kirkkoherra Ilpo Hilkkeen ja kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hellevi Haaralan johdolla kukkatervehdyksen A. J. Europaeuksen ja kirkon rakentajan T. J. Tolpon haudoille; sukuyhdistystä edusti tässä tilaisuudessa Riitta Smeds. Piispa Wille Riekkisen johtaman juhlajumalanpalveluksen jälkeen suku kokoontui historialliseen Rotilaan, jossa esiteltiin paikkaan liittyvää historiaa ja muisteltiin paikalla 20 vuotta aikaisemmin vietettyä sukujuhlaa. Kirsti Salminen ojensi sukuyhdistyksen puolesta Kaarina ja Erkki Hirvensalolle kukat ja onnitteluadressit kukittaen myös järjestelyistä vastanneen Riitta Smedsin. Yhdistyksen 60-vuotisjuhlan päätteeksi Rotilassa nautittiin liperiläisten tuottajien antimista koottu, Smedsin, Hirvensalon ja Takalan perheiden kattama herkullinen buffet-lounas.

Yhdistys on edelleen kuulunut jäsenenä Suomen Sukututkimusseuraan.

Yhdistyksen jäsenmaksu oli vuonna 2008 edelleen 10 euroa. Yhdistyksen pääoma oli 31.12.2008 tehdyn tilinpäätöksen mukaan 5536,80 euroa. Tilikauden voitto oli 508,60 euroa.

Aune Äyräpään rahasto: pääoma ja jakamaton tuotto 3417,48 euroa
Toivo Valtavuon rahasto: pääoma 767,57 euroa

Aktiivista toimintaa Liperin sukukokouksessa 24.8.2008. Riitta Smeds vastaanottaa Rotilan väen puolesta sukuyhdistyksen kukkatervehdyksen Kirsti Salmiselta ja Paula Rytköseltä. Valokuva Antti Voipio

Kuvagalleria: Tekla Augusta Valtavuon (ent. Rikström) o.s. Europaeus lapset

Toivo Antero Valtavuo s. 1881 k. 1970	Helmi Armias Winter o.s. Valtavuo s. 1885 k. 1916

Lyyli Johanna Valtavuo s. 1883 k. 1971	Aino Maria Hirvensalo s. 1886 k. 1974

Kaarlo Ilmari Valtavuo s. 1889 k. 1890

Anton ja Tekla Valtavuon perhettä
vasemmalta seisomassa: Helli (o.s. Orkamo) ja Toivo Valtavuo, Helmi (os. Valtavuo) ja Uno Winter istumassa: Yrjö ja Aino (o.s. Valtavuo) Hirvensalo, Tekla o.s. Europaeus ja Anton Valtavuo lapsenlapset sylissä: Heikki, Pentti ja Eeva Hirvensalo

Kuvagalleria: Tekla ja Anton Valtavuon kultahäät Taipalsaaren Käkelässä

Tekla ja Anton Valtavuon kultahäät vietettiin 3.8.1926 Taipalsaaren Käkelässä, Toivo ja Helli Valtavuon kesäksi vuokraamassa huvilassa. Kultahääpari istumassa kuvan oikealla puolella. Samana päivänä kastettiin Käkelässä Toivi Hellikki Valtavuo.
kuvat sukuyhdistyksen kuva-arkistosta

Haapaveden sukukokouksen osanottajia 1978. Toimitus tunnisti seuraavat:
vasemmalta Anni ja Eeva Rytkönen, oikealla Piritta Voipio
valokuva Eila Voipio

Alkuun	© A.J.Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.