A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
1958 Heinäkuu N:o 1 (27)

Ilmari Elis Rytkönen
In memoriam

Ilmari Rytkönen oli onnellisella tavalla kaksitahoinen ihminen. Hänen perusominaisuutensa, toisaalta ehdoton ihanteellisuus ja hienoimpiinkin lyyrillisiin vivahteisiin yltävä henkisyys, toisaalta vahva käytännöllisyys ja jäntevä realiteettien taju yhtyneinä monipuoliseen lahjakkuuteen, olisivat riittäneet luomaan edellytykset menestykselliselle elämäntyölle useilla inhimillisen toiminnan alueilla. Se tekijä, joka kuitenkin syvimmin vaikutti hänen elämänsä kulkuun ja aina viime kädessä antoi sille yhtenäisen suunnan, oli hänen taistelijanlaatunsa. Aikana jolloin historialliset olosuhteet pakottivat Suomen kansan hankkimaan itsenäisyytensä verellä ja raudalla ja sitä edelleen puolustamaan kansallisen olemassaolonsa hinnalla, tuli taistelijan osaksi täyttää suomalaisen sotilaan ja upseerin elämänkohtalo.

Ilmari Rytkösen nuoruuden "vaellusvuodet" osuivat historialliseen kriisiaikaan. Nuoriso tajusi elävänsä mukana tapahtumissa, joilla oli tavallista suurempi historiallinen kantavuus, tekevänsä ratkaisuja, jotka olivat arkipäiväisiä suunnitelmia suurimittaisemmat. Ilmari Rytkösen, tulisieluisen nuorukaisen, ei tarvinnut etsiä ihanteita. Ihanteet olivat hänelle jokapäiväistä todellisuutta, hän eli ne koko sielunsa hehkuvalla voimalla. Niin, oikeastaan enemmän kuin eli, hän oli niitten toteuttamiseksi myös valmis luopumaan elämästään.

Ilmari Rytkönen oli sen abiturusjoukon johtajia, joka tammikuisena pakkasyönä 1918 samosi Hämeenlinnasta Hattulan ja Kalvolan metsien läpi valkoisten rintamalinjoille Kuorevedelle. Pohjois-Hämeen rintamalla hän osallistui majuri Kalmin pataljoonassa mm. Vilppulan ja Lempäälän koviin taisteluihin. Sittemmin hän taisteli "Kalmin pirujen" mukana Lahden ympäristössä ja Savossa.

Kun Suomi oli vapaa, ei suomalaisten kansojen vapaustaistelu ollut vielä lopussa. Virossa oli suomalaisten lähin veljeskansa pohjoisten heimolaistensa esimerkkiä seuraten tarttunut aseisiin vapautuakseen bolshevikkiherruudesta. Historia puuttui taas Ilmari Rytkösen elämän kulkuun. Kauppakorkeakoulussa aloitettu opiskelu sai jäädä, kun hän tammikuussa 1919 lähti Pohjan Poikien rykmentin mukana joukkueenjohtajana Eestin taistelutanterille. Suomalaiset vapaaehtoiset näyttelivät tärkeää osaa Viron vapaussodan verisissä taisteluissa. Jo tammikuun viimeisenä päivänä 1919 Ilmari Rytkönen tuli lähelle matkansa päätä. Pajun Moision taistelussa vihollisen konekiväärisuihku lävisti joukkueensa etunenässä rintamahyökkäykseen syöksyvän nuoren upseerin. Mutta taistelijan elämäntahto pelästytti itsensä Tuonen lautturin, Ilmari Rytkönen palasi elävien pariin synkiltä rajoilta.

On lääketieteellisesti mahdotonta, että Ilmari Rytkösen Virossa saamat haavat olisivat ehtineet tyydyttävästi parantua, kun hän jo kesäkuun 1. päivänä 1919 liittyi komppanianpäällikkönä Aunuksen lähtevään suomalaiseen vapaaehtoisjoukkoon, jonka johtajana toimi jääkärieversti Sihvo ja johon kuuluivat myös Ilmari Rytkösen myöhemmät sotilastoverit ja esimiehet, silloiset nuoret upseerit Talvela ja Pajari.

Aunuksen retki oli itsenäisen Suomen yritys ratkaista Karjalan kysymys, joka Pähkinäsaaren rauhasta asti on ollut Suomen idänpolitiikan ydinkysymyksiä ja joka läpi vuosisatojen on feenikslinnun lailla yhä uudelleen noussut sodan tuhkasta. Maan juuri itsenäistyttyä oli suhtautuminen Karjalaan myös enemmän kuin koskaan Suomen kansan kansallisen omantunnon koetinkivi. Juuri Ilmari Rytkösen kaltaisten nuorukaisten ansiosta hänen sukupolvensa täytti kunniakkaasti tehtävänsä kansan omana tuntona. Se nuoriso ei voinut suhtautua kylmästi Karjalan kansan spontaaniseen vapaustaisteluun. Veli lähti auttamaan veljeä.

Suomen itsenäisyystaistelu oli ollut uhkayritys, jonka onnistuminen epäilemättä oli joskus aivan hiuskarvan varassa. Karjalaisten vapaustaistelu oli vielä uhkarohkeampi yritys, mutta mitään historiallista pohjaa ei ole väitteillä, että se olisi ollut haihattelua. Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen huomioonottaen sillä oli reaalisia onnistumisen mahdollisuuksia. Ei ollut Ilmari Rytkösen kaltaisten tulisieluisten nuorukaisten syytä, että tämä itämerensuomalaisten heimojen vapaussotatrilogian viimeinen näytös päättyi traagilIisesti. Poliittiset suhdanteet muuttuivat, ja sentakia karjalaiset epäonnistuivat siinä, missä suomalaiset olivat onnistuneet.

Kun Ilmari Rytkönen aatteen lippua seuraten lähti ase kädessä auttamaan karjalaisia heimoveljiään, hän itse asiassa toteutti Suomen miehen vuosisataista kohtaloa: puolustaa heikomman oikeutta inhimilliseen olemassaoloon, jonka objektiivisen oikeutuksen perustana voi olla vain laatu, ei milloinkaan määrä. Suomalaisilla ei ole varaa ottaa historiankäsityksensä pohjaksi suhteellisia arvoja. Se veisi meidät kieltämään oman olemassa olomme oikeutuksen. Meillä ei ole varaa pitää. oikeutena sitä, minkä massan suuruuteen perustuva menestys on selittänyt oikeaksi. .Historiassa tallataan usein oikeutta. Me osoitamme kunnioitusta pyyteettömälle rohkeudelle, joka pyrkii oikeutta toteuttamaan, vaikkapa tuo yritys epäonnistuisikin.

Olojen vakiinnuttua oli taistelevan suomalaisuuden osoitettava, etteivät .sen ajamat aatteet perustuneet pateettisiin ylisanoihin. Isänmaan rakentamisessa oli asein hankittu oikeus muutettava kansakunnan tulevaisuuden perustaksi. Kolmen vapaussodan taistelija oli tullut siihen vakaumukseen, että Suomen valtion olemassaolon edellytys on puolustuskykyinen armeija. Sen rakentamisen katsoi Ilmari Rytkönen omalta osaltaan tehtäväkseen.

Välähdyksen siitä, millä tavalla Ilmari Rytkönen suhtautui alusta alkaen valitsemaansa upseerinuraan, antavat hänen kadettitoverinsa Martti Santavuoren sattuvat sanat "Kylkiraudassa": "Eenokin sisukkuus oli eräänlainen myytti, se oli niin luonnollinen ilmiö, että siihen oli totuttu kuin ainakin johonkin muuttumattomaan. Emmehän me kadettiaikana aina muistaneet, että hän oli vaikeasti haavoittunut, emme käsittäneet, että ankara palvelus vaati häneltä ponnistuksia, joihin ei kenties kukaan muu meistä olisi kyennyt... - Niinkuin aina, oma esimerkki oli nytkin kasvatuskeinoista tehokkain. Kadettivääpelin tinkimättömyys, sotilaallisuus, itsekuri eivät ,voineet olla tehoamatta. Iän mukana olemme yhä enemmän oppineet noita Eenokin ominaisuuksia arvostamaan. Vaikeina, raskaina vuosina kävi yhä selvemmäksi, että niissä on p e r u s t u s ."

Suoritettuaan Kadettikoulun kurssinsa priimuksena Ilmari Rytkönen astui nuorena vänrikkinä 1924 palvelukseen Pioneeripataljoonaan. Pioneeriaselaji oli nopean teknillisen kehityksen ansiosta saanut sodankäynnissä erittäin keskeisen merkityksen. Itsenäisen Suomen nuoressa armeijassa se oli ala, jolla tarvittiin miehiä, joilla oli lahjakkuutta, intoa, tarmoa. Vastaavasti se antoi tietoisuuden työstä isänmaan hyväksi suomalaisten sotilasperinteiden luomiseksi itsenäisessä Suomessa.

Ilmari Rytkösen sotilasuralta mainitsen tässä yhteydessä vain muutamia pääkohtia. Hän suoritti palveluksensa joukko-osastossaan armeijassa sekä 1929 -1937 Suojeluskunnan pioneeriorganisaatiossa. Sotakorkeakoulun yleisen linjan hän suoritti 1934 - 1936 ja sai yleisesikuntaupseerin arvon 1937. Jo vuosina 1927 - 1929 hän toimi opetusupseerina Kadettikoulussa ja sittemmin pioneeriopin ym. aineiden opettajana. Sk. päällystökoulun akt.- ja res.upseerikursseilla ja kapteenikurssilla sekä Pioneerikoulun johtajana 1938 - 1939.

Toimiessaan 15 vuotta rauhan aikana pioneeriaselajin palveluksessa Ilmari Rytkönen piirsi nimensä Suomen pioneerihistoriaan nimenomaan suomalaisen pioneerihengen kehittäjänä ja pioneeri-ihanteiden juurruttajana. Hän toimi mm. Hakku-lehden päätoimittajana ja toimitussihteerinä. Hänen toimintaansa sanan ja miekan voimalla kuvaa hänen pioneeritoverinsa kenrmaj. V.H. Vainio: "Vain harvalla sotilaalla on niin värikäs, mutta myöskin kärsimyksiä täynnä oleva sotilasura kuin evluutn. Rytkösellä. Ilmari Eenokki Rytkönen oli palavahenkinen isänmaan ystävä ja oikea pioneerien pioneeri, "Yömustan lipun" ja monien muiden pioneeriaiheisten laulujen runoilija. Hänen kynänsä jälki Hakussa oli aikoinaan ehkä näkyvämpi kuin kenenkään toisen aikalaisensa. Vanhan polven pioneerit muistavat Ilmari Rytkösen heimo- ja pioneerihenkeä uhkuvat kirjoitukset, hänen jatkoromaaninsa "Musta naamiot", monet pioneeriaiheiset runot jne. Hän, jos kukaan, oli Hakun mies.

Intomielinen ja sananmukaisesti sataprosenttinen pioneeri on poistunut joukostamme.

Vanhat pioneerit tekevät kunniaa."

Ilmari Rytkönen kuului niihin upseereihin, jotka yhdessä ylioppilasnuorison parhaimmiston edustajien kanssa ottivat tehtäväkseen perisuomalaisen katsantotavan juurruttamisen siihen nuorisoon, joka ei ollut omakohtaisesti mukana vapaussodassa, mutta joka nyt varttui itsenäisessä Suomessa ottamaan käsiinsä vastuun maan tulevaisuudesta. Akateemisessa Karjala-Seurassa Ilmari Rytkönen kuului aatteen miesten ensimmäisiin. Eräs hänen vielä elävä ystävänsä AKS:n hallituksen ajoilta ,sanoi lyhyesti: "Hän, jos kukaan siellä oli aatteen mies." Niinä aikoina syntyneen toveripiirin henki oli kestänyt myös sodanjälkeisen arvojen inflaation; siitä saimme todistuksen Ilmari Rytkösen siunaustilaisuudessa.

Ilmari Rytkösen ohjelma oli jyrkkä: "Ruotsalaisia emme ole, kommunisteiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia." Ne, jotka pitävät sitä liian jyrkkänä, vastatkoot omantuntonsa mukaan siihen kysymykseen, mikä olisi ollut Suomen kohtalo ilman näitä miehiä ja näitä aatteita, kun myrsky nousi syksyllä 1939? Silloin tarvittiin lujempaa uskoa kansan tulevaisuuteen kuin "mietosuomalaisuudella" oli tarjottavana. Ei ole epäilyksiä siitä, että AKS:n työn vaikutus kansan henkiseen kestokykyyn talvisodan paineessa oli arvaamaton.

Talvisodan aikana Ilmari Rytkönen oli osittain toimistoesiupseerina puolustusministeriössä, osittain IV armeijakunnan pioneerikomentajana Laatokan rintamalla. Jatkosodan aikana hänet ylennettiin everstiluutnantiksi syksyllä 1941. Hän toimi aluksi saksalaisen XXXVI vuoristoarmeijakunnan yhteysupseerina Sallassa, sitten 1942-43 esikuntapäällikkönä Stal E:ssa, 1945-44 pataljoonankomentajana 16. prikaatissa sekä taisteluosasto Rytkösen komentajana Syvärillä. Kuuluisassa Suursaaren valtauksessa sodan alkuvaiheissa hän oli pioneerikomentajana.

Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 Ilmari Ryt'könen määrättiin 16.6. hämäläisen Ilves-divisioonan Hämeenlinnan rykmentin JR 44:n komentajaksi edellisen komentajan kaaduttua. Pitkänrannan - Nietjärven suunnassa käydyissä kovissa torjuntataisteluissa JR 44 pysäytti venäläisten massiivisen hyökkäysaallon ja vakautti rintamalohkonsa, kunnes aselepo tehtiin 4.9.1944.

Sota hävittiin. Häviön teki raskaaksi se, että tappiomieliala pääsi leviämään laajalti sellaisiin piireihin, jotka eivät osanneet eivätkä uskaltaneet ajatella itsenäisesti, vaan luulivat, ettei häviötä voi kantaa kunnialla. Synkkätunnelmaisessa Lapin sodassa 1944-45 Ilmari Rytkönen toimi pataljoonankomentajana JR 8:ssa. Sodan jälkeen hän oli Kemin sotilaspiirin komentajana 1946-47 ja pataljoonankomentajana JR l:ssä, kunnes Lapin sodassa alkanut katala tauti pakotti hänet eroamaan armeijasta syksyllä 1947.

Mitä merkitsivät Ilmari Rytköselle vuodet 1945 - l948, jolloin isänmaan palvelemisesta tehtiin irvokkaasti rikos ja jolloin hiippailijat nousivat maahisten tavoin metsien uumenista ja ristikoiden takaa syyttämään niitä, jotka olivat itsenäisen maan heille taistellen säilyttäneet, sitä ei sivullinen voi sanoa.. Varmaa kuitenkin on, ettei kaikkialla rehoittava henkinen ja moraalinen matalaotsaisuus aikana, jolloin Ilmari Rytkösestäkin yritettiin Valpon suojissa tehdä rikollinen, voinut olla vaikuttamatta tuhoisan taudin kehittymiselle suotuisan maaperän syntymiseen.

"Elää, taistella, ja kuolla." On jotain jylhän traagillista siinä taistelussa, jota Ilmari Rytkönen sotaa seuranneet 12 vuotta kävi fyysillisen olemassaolonsa puolesta. Kärsimyksistä vaiettakoon. Ei niissä ole sinänsä traagillista. Mutta se tavaton itsekuri ja tahdonvoima, jota Ilmari Rytkönen sairausvuosinaan osoitti, eivät voi unohtua. Täytyy ihmetellä, minkä määrän fyysisesti ja psyykisesti vaikuttavia vastoinkäymisiä nurja kohtalo oli Ilmari Rytköselle varannut. Ehkäpä niin oli sentakia, että se tiesi saaneensa vastaansa sotilaan, joka ei ikinä antautuisi, joka voisi tuhoutua, mutta ei lannistua. Ilmari Rytkösen kamppailu ylivoimaa vastaan oli pystypäisen, sotilaan ja aristokraatin taistelua, jossa lopputuloksen ennakkoselvyys ei hiventäkään masentanut taistelijan rohkeutta.

Vanha sanantapa kuuluu: Kulta punnitaan tulessa, ihmisen mieli kärsimyksissä. Ilmari Rytkönen kesti ankaran punnituksen tavalla, joka panee ajattelemaan, eikö vertaus kultaan ole riittämätön. Kulta ei kestä, ellei siihen sekoiteta muita aineita. Ilmari Rytkönen osoitti, että ihminen kestää, kun hänessä on sitä ainesta, missä täytyy olla ihmisen olemassaolon perustus.

Ilmari Rytkösen tili elämän kanssa oli selvä. Hän oli täyttänyt sen minkä katsoi velvollisuudekseen ja oli tehnyt sen kunnialla. Paljon tai vähän, se riitti. Hänen viisas ja valoisa optimisminsa innosti ja rohkaisi hänen läheisiään vielä silloinkin, kun hänen itsensä oli päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen kamppailtava lujasti joka ikisestä hengenvedosta, joka toi happea hänen runneltuihin keuhkoihinsa. Tuntui aivan luonnolliselta, että mies, joka kuukausiksi oli sidottu' keinutuoliinsa kalvavan taudin kieltäessä häneltä yöunenkin, kertoili valoisasti ja leikillisesti muistelmiaan, alinomaa ajatteli muita ihmisiä, huolehtivalla hellyydellä muisteli lapsenlapsiaan.

Sukuyhdistys, joka perustettiin vasta Ilmari Rytkösen sairausaikana, sai aina lukea hänet lämpimiin ja varauksettomiin kannattajiinsa. Kun hänen terveytensä sen vielä salli, hän oli myös yhdistyksen hallituksen jäsenenä. Sukusanomista kaikki muistavat hänen kirjoituksensa. Ilmari Rytkönen on kerran luonnehtinut Sukusanomien tehtävää seuraavilla hänelle luonteenomaisilla säkeillä:

Kun Ilmari Rytkönen sumuisena Sylvesterin aattona 1957 siirtyi pois siitä maailmasta, jonka me näemme, hän jätti meille tietoisuuden siitä, että meillä ihmisinä on sellaista, mikä kääntää tappionkin voitoksemme. Meissä on kipinä, meille on annettu usko. Joskus, pilvisten aikojen paineessa, taistelija suoritti itsetilityksensä. Onko arvoja, onko tarkoitusta? Hänen vastauksensa:

Ilmari Rytkösen tie kulki elämän myrskyistä rantaa. Sen kulun määräsi väistymätön uskollisuus ihanteelle. Tinkimättömälle ihanteellisuudelle kenties hymyillään? Niin, ihanne on vaativa johtaja. On helpompi leimata se haihatteluksi kuin seurata sitä. Ihanteen omaksunut ihminen ei saa kysyä, mihin saakka on kuljettu, miten paljon on vielä jäljellä. Hänen tiensä ei ole kompromissien tie, mutta se on tie, joka voi pitää suunnassa myrskysäälläkin.

Ilmari Rytkösen tie läpi tyynen ja tyrskyn viitoitti hänen vakaumuksensa, että terveeseen itsekunnioitukseen perustuva kunniantunto on yhtä hyvin yksilön kuin Suomen kansankin olemassaolon edellytys. Hänen taistelunsa kannustimena oli usko, että taistelija, joka pitää järkähtämättä lippunsa kunniassa, ei voi joutua lopullisesti häviölle. Tämän uskon ansiosta oli Ilmari Rytkösen arkkua verhoava siniristilippu kunnian lippu, sen päällä lepäävä miekka kunnian miekka Ilmari Rytkösen elämäntyö on ajaton, koska sen sisältönä oli Excelsior, ylemmäs!

J.R.

Henkilötietoja

Matti Äyräpään muisto II
Puheet muistomerkin paljastusjuhlassa Liperissä 18.8.57.

[Liittyy täydennyksenä "Sukusanomissa" ss. 24-25, v.1957 julaistuun juhlan selostukseen, johon jo sisältyi tilaisuuden viimeinen puhe, sukulaisten puolesta pidetty.]

Lehtori Santeri Hirvonen

Arvoisa juhlayleisö, ja hyvät liperiläiset.

On syytä erikoisesti muistaa sellaisia suurmiehiä kuin oli Matti Äyräpää. Meille Liperiläisille on erityisen mairittelevaa, että me saamme nyt tällaisen juhlayleisön ja runsaslukuisten liperiläisten nähden paljastaa Matti Äyräpään patsaan. Suljetussa piirissä oli aikanaan harkittavana kysymys tällaisen patsaan hankkimisesta jo Matti Äyräpään 100-vuotissyntymäpäivänä 1952. Silloin tuli muita puuhia, mutta - parempi myöhään kuin ei milloinkaan - nyt on tällainen hetki tullut.

Yleensä nykyaika unohtaa - nuoret varsinkin - entiset suurmiehet. Minä uskallan sanoa, että professori Matti Äyräpää oli laajamittainen suurmies, suomalaisuustaistelija, uranuurta ja hammaslääketieteen alalla ja lääkärinä myöskin huomioitu.

Matti Äyräpää aikoinaan leikki tässä pihamaalla. Hänhän oli Liperin huomattavimman kuuluisimman kirkkoherran Europaeuksen poika. On ihmetelty, mitenkä Matti Äyräpäältä riitti 'tuota vitaalisuutta, sitä toimintatarmoa ja energiaa, joka esiintyi niin monitahoisesti. Historioitsija Eino Suolahti sanoo, että Matti Äyräpää peri tieteellisen harrastuksen ja suomalaisuusintomielen isältään ja toimintatarmon äidinäitinsä puolelta. On sanottu, että hänessä esiintyi aito karjalaisuus - vilkkaus, innostuvaisuus, herkkyys - ja se esiintyi kaikissa hänen tehtävissään.

Nuori polvi ei muista minkälaista oli suomalaisuustaistelu 1870-80-90-luvuilla. Vaikka Suomen yliopisto oli ollut toiminnassa 250 vuotta; ei saanut suomenkieli siellä kaikua. Matti Äyräpää taisteli ylioppilasosakunnassa ja suomalaisuuden, suomen kielen puolesta. Matti Äyräpäältä, kun hän oli nuori, ei puuttunut intomieltä. Savokarjalaisessa osa-kunnassa ja muutenkin ylioppilaselämässä hän oli niitä näkyvimpiä, innokkaimpia, puuhakkaimpia henkilöitä ja hän sai ihmeitä aikaan.

En tässä rupea, niin suuri kiusaus kuin olisikin, enempää Äyräpäästä kertomaan, mutta ne, jotka ovat lähemmin perehtyneet hänen vaiheisiinsa - niitä ovat nyt täkäläiset sanomalehdet hyvästi selostaneet - ymmärtävät, että tosiaankin on syytä tällaista merkkimiestä muistaa.

Kun toimikunta, katseli patsaalle paikkaa ja minä sanoin, että Matti Äyräpää on liperiläisistä suurin, niin hyvin vitsikkäästi kirkkohallintokunnan puheenjohtaja sanoi: ainakin toistaiseksi. Ja niin se onkin. Tässä meillä on monta polvea, osakuntalaisia, niinkuin Matti Äyräpää oli aikoinaan. Silloin nuorena ajatellaan suuria. Kaikkea ei kyetä aikaansaamaan, mutta Matti Äyräpää kykeni toteuttamaan ihmeen paljon sivistyksellisellä, tieteellisellä, - ja mikä ihmeellisintä - taloudellisellakin alalla. Monella ei ole tiedossa, että hän oli voimakkain tekijä Kansallis-osakepankin perustajana, Suomi-yhtiön perustajana, Instrumentarium-liikkeen perustajana. Kun selailee osakunnan pöytäkirjoja ja niitä lähteitä, niin ihmettelee, miten hänellä riitti voimaa kaikkeen.

Mutta hän oli silloin nuori. Täytyy muistaa, että juuri nälkävuosien jälkeen, 1870, Suomen kansa lahjoitti niin paljon rahaa, että kyettiin rakentamaan vanha ylioppilastalo Se oli suuri yritys, mutta kansa tahtoi antaa arvoa osakuntien työlle. Kaikki osakunnat olivat silloin intomielellä sivistystyössä mukana. Ei ihme, että tämän vanhan ylioppilastalon otsikkoon on piirretty latinalainen sanonta "Spei sue patria dedit" (isänmaa antoi toivolleen). Se on toivonut silloin ja toivoo vielä enemmän nyt. Nuoret ne ovat ratkaisevasti vaikuttaneet sivistystyössä, varsinkin silloin. Ja kun ajattelemme niitä viimeisiä ryöppyjä, vuotta 1918, talvisotaa ja viimeistä sotaa, niin nuoret ne uhrimielellä menivät taisteluun isänmaan puolesta.

No niin, Matti Äyräpää suoritti yliopistossa ensin maisterin tutkinnon, niinkuin tulevien lääkärien silloin oli tapana ja sitten lääketieteen lisensiaatin tutkinnon jälkeen hän antautui hammaslääkäriksi ja väitteli myöhemmin lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Hammaslääkärin ura oli silloin uutta. Hänestä tuli sillä alalla kuuluisin koko Skandinaaviassa ja eniten käytetty voima.

Pyydän, että verho poistettaisiin, jotta näkisimme tässä patsaassa Matti Äyräpään karakteristiset piirteet.

(Verho poistetaan.) Siinä on nyt taiteilija Alpo Sailon muovailema korkokuva, joka esittää erikoisen hyvin Matti Äyräpäätä.

(Luettuaan patsaassa olevan tekstin puhuja jatkoi:)

Minä pyydän, että Liperin seurakunnan ja kunnan edustajat tulevat tänne ja ottavat vastaan tämän patsaan. Toivon, että patsas saa arvokkaan kohtelun, että sitä aina muistetaan ja että sitä erikoisesti nuorille esitellään, jotta he tietäisivät, mikä mies Matti Äyräpää oli.

Rovasti K.V. Keituri

Matti Anselm Äyräpää oli kevään lapsi. Huhtikuussa 1852, pääsiäispäivänä, hän näki päivän valon tässä Liperin kirkkoherran pappilassa. Keväthän on valon aikaa,. kevät on uuden elämän heräämisen aikaa, suurien mahdollisuuksien aikaa. Matti Äyräpää oli henkilö, jossa oli paljon näitä kevään lahjoja ja kevään merkkejä. Hän oli kirkkaan valon ja totuuden etsijä ja kaipaaja ja tämä, että hän oli totuuden etsijä ja kirkkauden kaipaaja, teki myös hänen elämänsä rikkaaksi ja kauniiksi. Liperin pappilan pojasta kasvoi Suomen suuri poika. Isältään ja äidiltään hän sai perintönä rikkaat hengen lahjat. Tosin hän oli vain kuukauden ikäinen kun äidin silmä sammui, niin että hän ei ollut Matti-poikaansa sen kauemmin hoivailemassa eikä opastelemassa eikä rukoilemassa hänen puolestaan. Mutta isä varmaan antoi parhaansa tällekin lapsellensa, kasvatteli häntä suurin toivein, koulutti häntä. Koulutus ei ollutkaan helppoa siihen aikaan. Liperistä Matti-poika isänsä kanssa hevoskyydillä kesällä ja talvella sai matkata Helsinkiin saakka, joka tuli hänen koulukaupungiksensa.

Isä odotti ja toivoi Matti-pojasta paljon, toivoi hänestä uransa jatkajaa, jättäen kuitenkin asiat Jumalan johdon varaan. Ei hän kuitenkaan saanut nähdä, mitä pojasta tuli, kun kuoli jo ennen tämän ylioppilaaksi pääsemistä. Mutta Matti sai kotinsa perintönä jotain sellaista, mikä hänestä teki miehen, joka on miehen mitat täyttänyt kaikissa suhteissa. Liperin pappilan Matti-pojasta kasvoi suuri tiedemies, suuri isänmaan ja sen historian ystävä ja hyvien taloudellisten ja muitten harrastusten kannattaja. Kotinsa perintönä hän oli saanut sydämeensä Jumalan pelon, ,rakkauden Jumalaa kohtaan, joka antoi hänen elämälleen oikean perustuksen, joten pään tiedot ja kätten työt saatettiin laskea vankalle kestävälle pohjalle.

Joku kirjailija on sanonut: "missä on valoa, siellä on varjoa, kenessä hyveitä, hänessä myöskin paheita." Matti Äyräpäälläkin oli inhimilliset rajoituksensa ja omat heikkoutensa, mutta joka tapauksessa hän oli suurten mittojen mies ja hän on elämänsä työllä saavuttanut Suomen suurmiesten joukossa pysyvän paikan.

Hänen muistolleen on nyt tähän hänen syntymäseutunsa pappilan pihamaalle pystytetty muistopatsas kertomaan tämän seudun nykyisille ja tuleville asukkaille Liperin pappilan kuuluisasta, Suomen suuresta pojasta Matti Äyräpäästä, jonka muisto ja elämäntyö velvoittaa nuoria ja vanhoja asettamaan päämäärät korkealle ja elämään niin, että siitä on siunausta muillekin.

Näissä merkeissä tahdomme ottaa tämän patsaan vastaan. Muistuttakoon se tulevillekin polville Matti Äyräpäästä ja hänen elämäntyöstään.

Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Ale Holopainen

Arvoisat kutsu- ja juhlavieraat.

"Älä kysy, mitä maaltasi saat, kysy mitä voit sille antaa." Näin Juhani Aho sanoo eräässä mietelmässään. Kun seuraa Europaeus-suvun historiaa ja tutustuu tämän suvun moninaisiin tehtäviin ja aikaansaannoksiin, niin voi varauksetta sanoa, että nuo Ahon velvoittavat mietteet ovat sovitettavissa tämän suvun, erikoisesti myöskin professori Matti Äyräpään suuren maakunnallisen ja valtakunnallisen työn taustakuvaksi.

Olemme tänä päivänä viettämässä tämän suuren liperiläisen pojan muistotilaisuutta, jonka ajankohdaksi on onnistuneesti sovitettu suuren maataloudellisen katselmuksen pääjuhlapäivä.

Me tämän hetken liperiläiset, jotka vain kirjoituksista ja historian tutkimuksen tietä voimme seurata Matti Äyräpään suorittamaa, jopa kansainväliset mittapuut täyttävää työtä, olemme kaikki myötäiloitsemassa siitä, että tällä paikalla, jossa Matti Äyräpää 100 vuotta sitten leikki, kohoaa nyt hänen syntymänsä 105-vuotismuistomerkki puhumassa, tuleville sukupolville siitä, että nykyiset Liperiläiset tunnustaessaan professori Äyräpään suuret saavutukset ovat myöskin halunneet tuoda julki, että niin kauan kuin kansakunta rakastaa omaa historiaansa, elettyä muinaisaikaansa, niin kauan, on myös toivoa sen tulevaisuudesta. Tämä vanhan ja kunniakkaan arvossa pitäminen on paras todistus pitäjäläistemme valveutuneisuudesta ja se osoittaa, etteivät täällä henkiset voimat ole ehtyneet.

Arvoisat pitäjäläiset. Olen astunut tälle paikalle kunnioituksen tuntein edustaakseni tässä arvokkaassa juhlassa Liperin kunnanvaltuustoa. Luulen tulkitsevani kunnanvaltuuston yksimielisen mielipiteen sanoessani: Liperin kunnanvaltuuston kunnioittava myötämielisyys on seurannut ja seuraa professori Matti Äyräpään työtä, jonka muistoksi olemme tämän kauniin muistomerkin paljastaneet. Siksi Liperin kunta tulee tätä muistomerkkiä yhdessä seurakunnan kanssa hoitamaan ja suojelemaan ajatuksin, joita siivittää kunnioitus professori Matti Äyräpään työtä kohtaan.

(Jatkoa seuraa numerossa 2.)